Syömishäiriöliitto - SYLI ry In English
På Svenska
 
Miten tukea sairastunutta?
 
Tietoa läheisille
- Syömishäiriöt - mistä on kyse? -ensitieto-opas
- Miksi juuri meidän lapsemme?
- Miten tukea sairastunutta?
- Miten hoitoa haluamattoman saa hoitoon?
- Vanhempien oma jaksaminen
- Mitä sitten jos mikään ei tunnu auttavan?

 

Puhe- saati keskusteluyhteyden säilyttäminen sairastuneeseen voi tuntua vaikealta. Sairastunut kokee lähestymisyritykset yleensä uhkaavina eikä päästä ketään lähelleen. Torjumisesta huolimatta sairastunut kuitenkin haluaa apua ja hän haluaa kuulla olevansa hyväksytty ja rakastettu, vaikka käyttäytyykin usein vihamielisesti vanhempiaan kohtaan.

On tärkeää, että vanhemmat pystyvät erottamaan sairauden saneleman käyttäytymisen lapsestaan, joka tarvitsee apua. Vihamielinen ja järjenvastainen käyttäytyminen ainoastaan ilmentää hänen sisällään olevaa ahdistusta ja pahaa oloa. Nuoren käyttäytymiselle (kiukuttelulle, raivoamiselle, syömättömyydelle jne.) saa tietenkin asettaa rajat, mutta sen olisi hyvä tapahtua ilman uhkailuja ja nimittelyjä. (1,2)

"Helpotti suhtautumista kun aloin ajatella, että nuorellani on kaksi minää, sairas minä ja terve minä. Sairaalle käänsin selkäni aina kun vain pystyin, tervettä minää yritin rohkaista. Kaiken kaaoksen seasta yritin etsiä juuri sitä tervettä minää."

Sairastunut mieli pyrkii jatkuvasti saamaan vahvistusta ympäristön viesteistä. Esimerkiksi periaatteessa hyvää tarkoittavat ulkonäköön tai koulumenestykseen liittyvät kommentit kääntyvät sairastuneen mielessä helposti vaatimuksiksi tehdä enemmän tai syödä vähemmän. Vanhemmat kertovatkin, että sanoivat tai tekivät he niin tai näin, sairastunut tulkitsee viestin väärin. Nyrkkisääntönä voi pitää, että kaikkea ulkonäköön, painoon ja ruokaan liittyvää kommentointia, kohdistuivat ne sitten sairastuneeseen tai muihin ihmisiin, on syytä välttää. Tämä on hyvä tehdä selväksi myös sairastuneen sisaruksille ja muille läheisille. (1,2)

"Joka sana, joka katse, joka ilme, joka teko - hän tulkitsi ne omalla tavallaan, eli kaikkea piti varoa, ettei pahenna jo ennestään hirvittävää tilannetta."

Vanhemmat saattavat miettiä, mitä nuoren voi antaa tehdä ja mitä ei. Kysymystä voi lähteä purkamaan vastakysymyksellä: "Tukeeko käyttäytyminen sairautta vai tervehtymistä?" Lähtökohtana voi pitää sitä, että kaikki laihduttamiseen ja kaloreiden kuluttamiseen liittyvät toimet tukevat sairautta. Yleensä sellaiset käyttäytymismallit, jotka selvästi poikkeavat lapsen aiemmasta käyttäytymisestä ja ovat tulleet mukaan vasta sairauden myötä (ylenmääräinen läksyjen teko, TV:n katselu seisaaltaan, jokapäiväinen ruoanlaitto, runsas liikunta...) ylläpitävät sairautta ja niistä tulisi pyrkiä eroon.

Vanhemmat eivät voi pakottaa nuorta luopumaan näistä oireista, mutta he voivat antaa hänelle vaihtoehtoisia tapoja ajatella ja toimia sekä tarjota tukeaan silloin, kun nuori yrittää vastustaa oireilua. (2) Käyttäytymisen arvostelu ja asiasta jankuttaminen eivät auta, koska sairastunut ei pysty toimimaan toisin. Tämä on hyvä tehdä ymmärretyksi myös sairastuneen sisaruksille.

Ei ole epätavallista, että vanhemmat antavat sairastuneen päättää, mitä kaupasta ostetaan ja mitä perheessä syödään, jotta nuori söisi edes jotain. Tämä on kovin ymmärrettävää, mutta ei suositeltavaa. Perheen arkielämä tulisi pyrkiä säilyttämään mahdollisimman normaalina: käyttäytymissäännöistä ja esimerkiksi ruokailuajoista ja -tavoista kannattaa yrittää pitää kiinni jo pelkästään muiden perheenjäsenten vuoksi. Perheen yhteiset, säännölliset ruoka-ajat ja -tottumukset helpottavat myös sairastuneen normaalin syömisen opettelua.

"Perhe pitää sairaan kiinni todellisessa elämässä, miten täällä ollaan ja mitä täällä tehdään. --- Perhe syö yhdessä samaa ruokaa --- välillä lensi lautaset seinään, välillä lisäravinne lattialle, mutta yhdessä syötiin."

"Oma todellisuus ei saa hävitä. Sairas mieli nimittäin taitavasti manipuloi terveenkin puolelleen."

Vanhempien kannattaa sopia pelisäännöistä keskenään. Vanhemmat voivat jakaa vastuita sen mukaan, kummalla on voimavaroja tilanteeseen. Toinen vanhemmista voi ottaa vastuulleen esimerkiksi ruuan valmistuksen ja ruokailutilanteen ja toinen esimerkiksi ruokailun jälkeiset, sairastuneelle ahdistavat hetket. Nuoren on hyvä nähdä, että vanhemmat toimivat tilanteissa yhdessä rintamassa, ja että he pystyvät vastustamaan sairauden sanelemia sääntöjä. Vanhempien yhteisesti sopimilla pelisäännöillä voi tehdä tilaa ja aikaa myös parisuhteelle ja sairastuneen sisaruksille. (3) Esimerkkinä erään syömishäiriötä sairastavan nuoren äidin kertoma "kahdeksasta kahdeksaan -sääntö", joka tarkoitti, että heillä ei puhuttu syömishäiriöstä ilta- ja aamukahdeksan välillä.

"Vähitellen jatkoimme aikaa [pidemmäksi kuin kahdeksasta kahdeksaan], ja jätimme näin voimia muuhun elämään. Sairaus ei muutamassa tunnissa käännettä tee."

Vanhemmat eivät ole terapeutteja, mutta nuorta voi yrittää kuunnella ja ymmärtää, vaikka hänen ajattelumallinsa tuntuisivatkin vierailta. Hänelle voi pyrkiä osoittamaan eroja terveen ja sairastuneen ajattelun välillä, ja häneltä voi kysellä hänen näkemyksiään tilanteesta. Sairastuneen ja vanhempien näkemyseroista tulisi keskustella mahdollisimman kiihkottomasti ja syyttelemättä. Nuorelta voi kysyä, mikä läheisten toiminnassa tukee hänen tervettä ajatteluaan ja mistä sairas ajattelu saa lisävoimaa. Vanhemmat voivat pyrkiä liittoutumaan nuoren kanssa yhteistä vihollista, syömishäiriötä ja kielteistä mieltä vastaan. (1)

"Vanhemman tulisi nähdä syömisen alle. Syömishäiriöhän on vain näkyvä oire muusta, väärä tapa reagoida; eli piti olla kuulolla, mitä nuoren elämässä oikeasti tapahtuu, mihin hän nyt tarvitsisi apua, mistä mahdollisesti hermostuu, stressaa ja kysyä, mikä painaa, tarvitko apua, tekisinkö tämän..."

Keskusteluyhteys sairastuneeseen ja liittoutuminen sairautta vastaan ei synny yleensä hetkessä, vaan vaatii luottamuksen rakentamista. Luottamuksen syntyminen, niin kuin moni muukin asia syömishäiriössä, vaatii kärsivällisyyttä. Vanhemmilta vaaditaan kärsivällisyyttä sairauden jokaisessa vaiheessa sairaudentunnon herättelystä paranemiseen asti. Sairastuneelle pitää vakuutella ja toistaa samoja asioita yhä uudelleen ja uudelleen.

"Sairauden vaikeassa vaiheessa näin vanhempana tärkeäksi olla objektiivinen totuus, johon sairas mieli lyö päätään, toistin satoja kertoja: ihminen tarvitsee monipuolista ruokaa säännöllisesti, ihmisen pitää nukkua, levätä, tavata toisia ihmisiä, ei voi olla kasvissyöjä tässä vaiheessa, ei voi liikkua kun keho on huonossa kunnossa..."

"Tuntui, että seinäkin oli parempi kuuntelija kuin tytär. Vaikka yritti kertoa kaikenlaista seurauksista, mitä aliravitsemuksesta seuraa, niin sillä ei ollut mitään vaikutusta, kai sairaus esti sen hyväksymisen, sulki korvat tai mitä sitten tekikin, mutta ei puheella ollut mitään vaikutusta."

Kärsivällisyys koskee myös nuoren saamaa hoitoa. Hoitoon pääsy voi tuntua armottoman hitaalta ja hoidon vaikutukset tehottomilta. Vanhempien on hyvä tietää, että hyvässäkin hoidossa tulokset näkyvät yleensä melko hitaasti. Jos hoidon tehokkuus arveluttaa vanhempia, kannattaa heidän tällaisessa tapauksessa pyytää sairastuneelta lupa saada keskustella häntä hoitavien henkilöiden kanssa. Hoitohenkilökunnalta kannattaa tiedustella heidän näkemyksiään siitä, miksi hoito etenee odotettua hitaammin ja mitä asialle olisi mahdollista tehdä. (4)

1) Psykologi, psykoterapeutti Pauliina Juntunen
2) Psykologi, psykoterapeutti Pia Charpentier, Syömishäiriökeskus
3) Maudsley parents, a site for parents of eating disorered children http://www.maudsleyparents.org
4) Keski-Rahkonen, A; Charpentier, P; Viljanen, R (toim.). 2008. Olen juuri syönyt, läheiselläni on syömishäiriö. Duodecim.

   
» Tukipuhelin 02 251 9207. Yhteystiedot