Syömishäiriöliitto - SYLI ry In English
På Svenska
 
Vanhempien oma jaksaminen
 
Tietoa läheisille
- Syömishäiriöt - mistä on kyse? -ensitieto-opas
- Miksi juuri meidän lapsemme?
- Miten tukea sairastunutta?
- Miten hoitoa haluamattoman saa hoitoon?
- Vanhempien oma jaksaminen
- Mitä sitten jos mikään ei tunnu auttavan?

 

Elämä syömishäiriötä sairastavan rinnalla on vaativaa. Rauha perheessä saattaa tuntua täysin kadonneelta sairastuneen yrittäessä hallita paitsi itseään myös kaikkea ja kaikkia hänen lähellään. Vanhemmat voivat kokea, että kaikki heidän siihen asti toimiviksi osoittautuneet kasvatusmenetelmänsä ovat menettäneet tehonsa. Perheenjäsenten välille syntyy helposti ristiriitoja, jos kukaan ei osaa sanoa, miten tilanteessa olisi järkevintä toimia. (1)

"Kaikki sanovat, että on ihan hullua pyörittää taloutta ja koko elämää yhden sairastuneen mukaan, mutta niin se vaan menee! Ei sellainen, joka ei ole omakohtaisesti joutunut kokemaan tätä, ymmärrä. ...helposti tiuskii toiselle ja on väsynyt ja avuton tilanteesta. Ei jaksa tavata ystäviä, ei käydä kylässä. Hyvä, että aina päivän kerrallaan jaksaa."

Lapsen sairastuminen herättää vanhemmissa monenlaisia tunteita. Hätä lapsen voinnista on suuri. Omat keinot auttaa tuntuvat vähäisiltä ja epätoivo valtaa helposti mielen. Vanhempien turhautuneisuus, ahdistus ja ärtymys lisääntyy, jos he kokevat, että he eivät ole tulleet kuulluiksi tai heidän lapsena tilannetta ei ole otettu hoitavan tahon puolelta riittävän vakavasti.

Sairastuneen joskus tahalliselta tuntuva temppuilu ja perhe-elämän kuristuminen syömisen ja syömättömyyden tarkkailuksi saa vanhemmat tuntemaan lähes väistämättä myös vihaa. Vihantunteet lisäävät herkästi vanhempien jo ennestään kokemaa syyllisyyttä. Vanhempien on hyvä tietää, että kaikki tunteet ovat sallittuja, eivätkä sellaisenaan satuta ketään. Omista tunteistaan täytyy puhua ja niitä täytyy käsitellä. Käsittelemättömät tunteet heikentävät väistämättä omaa jaksamista.

Vanhempiin kohdistuu lapsen sairastuessa paljon odotuksia. Odotetaan, että vanhemmat taistelevat lapsensa puolesta ja rinnalla, ja että he jaksavat ottaa asioista selvää. Heidän pitäisi rakastaa ja tukea sairastunutta, ja huomioida myös perheen muut lapset. Pitäisi huolehtia parisuhteesta ja itsestään, ja kaiken ohella käydä myös töissä. Ei ole epätavallista, että psyykkisesti sairastuneiden lasten ja nuorten vanhemmat uupuvat, jos he eivät muista huolehtia omasta jaksamisestaan tai saa tukea siihen. Vanhempien on hyvä muistaa, että omasta jaksamisesta huolehtiminen ei ole pois sairastuneen toipumisen tukemisesta - päinvastoin. Vanhempien ahdistus ja pelko nuoren tilanteesta saattavat vahvistaa sairastuneen kokemaa ahdistusta ja oireilua. (1)

"Kun tyttäreni sai avun, uuvuin itse. Sain itse tilaa käsitellä asiaa ja olla heikko. Yritin ymmärtää, mistä syömishäiriössä oikeastaan oli kyse ja miksi juuri minun tyttäreni oli sairastunut. Hyvin usein tunsin, että syyttävä sormi osoitti minuun, äitiin. Suurin syyttäjä olin minä itse."

"Omaisten pitää myös uskaltaa nostaa kädet pystyyn: nyt emme jaksa tai pysty - apua on saatava."

Joskus vanhempia lohduttaa jo pelkästään tieto siitä, että he eivät ole tilanteessa yksin. Monet vanhemmat kokevat vertaistukiryhmän paikaksi, jossa heitä ymmärretään ja jossa omasta elämästään voi puhua ilman pelkoa leimautumisesta. Lue lisää vertaistukitoiminnasta. Suomessa toimii myös ruotsinkielinen syömishäiriötä sairastavia ja heidän läheisiään edustava järjestö BulAn rf: Föreningen för bekämpande av anorexi och bulimi i Österbotten. Ruotsinkielistä vertaistukea vanhemmille ja muille läheisille on saatavilla myös Helsingissä: vertaistukiryhmän järjestää Sympati-yhdistys.

"Vaikeneminen johtaa tunneloukkuun, ja siitä voi seurata etäisyyttä, syyllisyyttä, häpeää ja omien tarpeiden unohdusta. Oman elämän eläminen unohtuu, ja on vaarana, että sairastuu itse. Jos vaan jaksaa lähteä vertaistukiryhmään mukaan, saa siellä paljon apua tunteiden jakamiseen ja tulee varmasti oikein ymmärretyksi. Olen saanut sieltä myös oikeaa ja uutta tietoa, hyssyttely ei auta ketään."

Varsinkin jos on kyse pitkäkestoisesta sairaudesta, on tärkeää, että sairaus ei määritä vanhempien koko elämää. Esimerkiksi omien ystävien ja harrastusten säilyttäminen sekä etäisyyden ottaminen sairauteen vahvistavat vanhempien voimavaroja. Etäisyyden ottaminen ja tasapainon löytäminen oman ja sairastuneen elämän välille ei kuitenkaan tapahdu hetkessä. Jokaisen pitää itse määritellä, missä oma raja suhteessa sairas­tuneeseen kulkee. Oman lapsen sairauteen ja tulevaisuuteen liittyvän epävarmuuden hyväksyminen on vanhemmille ymmärrettävästi vaikeaa. On myös hyväksyttävä, että kaikkiin asioihin ei pysty vaikuttamaan, eikä toisen puolesta voi elää. (2)

1) Psykologi, psykoterapeutti Pauliina Juntunen
2) Omaiset mielenterveystyön tukena Lounais-Suomen yhdistys ry. 2008. Mitä meille nyt tapahtuu? Ensitietoa psyykkisestä sairastumisesta ja läheisten prosessista.


Sivua päivitetty 27.1.2017

   
» Tukipuhelin 02 251 9207. Yhteystiedot