Syömishäiriöliitto - SYLI ry In English
På Svenska
 
Itä-Suomen-SYLI ry - Vapaaehtoisten fiiliksiä Itä-Suomesta
 
Toiminta
- Vapaaehtoistoiminta
- Jäsenyhdistykset
 
* Itä-Suomen-SYLI ry
 
** Ajankohtaista
 
** Sähköpostivertaistuki
 
** Vertaistukiryhmät:
 
Kuopio
 
Joensuu
 
Savonlinna
 
Mikkeli
 
** Vapaaehtoisten fiiliksiä Itä-Suomesta
 
** Yhteystiedot
Kuopion SYLI-keskus

 

Puheenjohtajan terveiset

Olen edelleen aivan innoissani lauantaina 12.3 pidetystä vuosikokouksesta! Kokouksessa läpikäytiin toiminta viimeisen vuoden ajalta, jolloin olen ollut johtamassa yhdistystä. Yhdistys on kasvanut valtavasti perustamisvuodestaan 2012 ja kasvuharppaukset ovat suurentuneet vuosi vuodelta.

Yhdistys sai menneenä vuonna paljon aikaiseksi. Sairastuneiden vertaistukiryhmä aloitti Savonlinnassa, Älä Laihduta -päivän tapahtumat järjestettiin Kuopiossa ja Joensuussa sekä saimme yhteistyössä Oma ry:n kanssa SYLI-ryhmän läheisille Joensuuhun. SYLI-ryhmä kokoontui neljästi ja jokaisella kerralla oli asiantuntija alustamassa keskustelua. Vapaaehtoisemme oli mukana ryhmän toteutuksessa ja kävi pitämässä kokemuspuheenvuoron yhdellä kokoontumiskerralla.

Kuopiossa myös tapahtui syksyllä paljon. Syömishäiriöliitto yhdessä Kuopion yliopistollisen sairaalan psykiatrian palveluyksikön kanssa järjesti 4.11 Mitä, missä, milloin ja kuinka paljon? -avoimen keskustelutilaisuuden syömishäiriöiden hoidosta ja kuntoutuksesta sekä hoidon uusista mahdollisuuksista KYS:n toimialueella. Tapahtumassa saatiin aikaan vuoropuhelua hoitavien tahojen kanssa. Tuona samana päivänä kokoontui ensimmäistä kertaa avoin vertaistukiryhmä sairastuneille. Ryhmä oli menestys ja on jatkanut kokoontumisiaan säännöllisesti siitä asti. Ryhmälle oli todella kysyntää sillä aktiivimme olivat vuoden aikana ehtineet tukea valtavaa määrää kaverituettavia Kuopion alueella. Ryhmän myötä toiminnasta on kiinnostunut useampi uusi vapaaehtoinen ohjaaja.

Viime vuonna myös valmistui yhdistyksemme tilaama "Läheiseni sairastaa syömishäiriötä – Omaisten kokemuksia"- opinnäytetyö. Savonia AMK:n opiskelijat Iita Sahlman ja Henna Lappalainen tekivät opinnäytetyön yhdistyksen jäsenistöstä. Opinnäytetyön voit lukea täältä. Opiskelijat kävivät esittelemässä opinnäytetyötään läheisten vertaistukiryhmässä Kuopiossa syksyllä.

Ennaltaehkäisevää toimintaa suunniteltiin Joensuun Setlementin Tyttöjen talon kanssa. Tarkoituksena oli järjestää joulukuussa tanssillinen työpaja, joka kuitenkin siirtyi keväälle 2016 vähäisen osallistujamäärän takia.

Nämä kaikki ovat olleet huikeita saavutuksia pienelle yhdistykselle, jolla on kourallinen vapaaehtoisia mukana toiminnassa. Puheenjohtajana olen joutunut uhraamaan tunteja viikossa loputtomasti täyttyvän sähköpostilaatikon läpikäymiseen, uusien yhteistyökumppaneiden hakemiseen ja näkyvyyden parantamiseen. En olisi jaksanut tehdä tätä kaikkea työtä, mikäli minulla ei olisi ollut innostunut ja sitoutunut hallitus takanani.

Jonna on täytellyt avustusselvityksiä kanssani useampana iltana ja koonnut hallituksen kokouksien pöytäkirjat. Maare on tarkasti pitänyt huolta taloudestamme ja kysynyt aina miksi, kun toiminnassa on ollut turhia kiemuroita. Marja on aina välittömästi vastaillut sähköpostiin ja pitänyt läheisten ryhmää pystyssä. Anna on tehnyt valtavan määrän työtunteja keskustelleen ja tukien kuopiolaisia avuntarvitsijoita kasvokkain ja sähköpostilla. Arja on näkyvästi markkinoinut Älä Laihduta -päivän aatetta työpaikallaan kuntosalilla. Lisäksi meillä on ollut apuna kourallinen vapaaehtoisia ohjaajia Joensuusta, Kuopiosta, Savonlinnasta ja Mikkelistä, jotka antavat vertaistukea parhaansa mukaan.

Paras kiitos minulle puheenjohtajana oli vuosikokouksessa, kun kukaan hallituksen jäsenistä ei ollut jättäytymässä toiminnasta pois ja uusiakin nimiä kirjattiin hallitukseen. Sillä hetkellä tajusin, että mennyt vuosi ja sen vaatimat työtunnit ovat olleet muillekin mukana olleille antoisia ja mukavia. Tällä uudella isommalla hallitusporukalla ja kasvavalla vapaaehtoisten määrällä saamme varmasti toimintaa kehitettyä ennestään. Kasvava toimintamme kaipaa mukaan uusia vapaaehtoisia jatkuvasti.
Tulemalla toimintaan mukaan saamme tänä vuonna vielä enemmän aikaan!

Terveisin
Emilia
Puheenjohtaja



Pelkoa ja inhoa puntarilla

On vuosi 2003, olen 17-vuotias. Herään aamulla varttia ennen kellon soittoa, sillä olen malttamaton. Vatsassani on perhosia. Nousen ja kävelen vanhempien makuuhuoneeseen, jossa vaakaa säilytetään. Ei, vaan ensin menen vessaan. Aina ennen puntarille astumista on käytävä vessassa, eikä mitään saa pistää suuhun ennen kuin päivän lukema on otettu! Ja kaikki vaatteet on riisuttava, pikkuhousuja myöten. Kaikki ylimääräinen kuormitus on eliminoitava. Vanhempani eivät ole kotona, he ovat lähteneet viikonlopuksi mökille. Ennen lähtöään he ovat vannottaneet minua syömään kunnolla, ja olen luvannut tehdä niin. Jos he nyt olisivat kotona, joutuisin tekemään tämän joka-aamuisen vaakarituaalini salaa. Ja äiti ehkä kysyisi kädet puuskassa ja tiukka ilme kasvoilla, että "kävitkö sä TAAS vaa'alla", ja minä valehtelisin, että en, pidättelisin päivän lukemasta riippuen ehkä ilon ja helpotuksen tai itseinhon ja ahdistuksen kyyneleitä. Ja jos jäisin luikuristani kiinni, äiti ehkä piilottaisi vaa'an, TAAS.

Tämä on päivän ihanin ja kamalin hetki. Sydän jyskyttää, jopa oksettaa vähän, jännittää niin paljon. Hikoiluttaisi, jos ylipäätään hikoilisin. Painan varpaalla virran vaakaan, josta kuuluu tuttu, napsahtava ääni. Vihaan ja rakastan sitä ääntä. Laite mietiskelee tovin, kunnes nollat vihdoin ilmestyvät digitaaliseen näyttötauluun. On aika! Astun vaa'alle ja uskallan tuskin hengittää tai pitää silmiä auki. Tästä riippuu kaikki. Jos lukema on liian suuri, satakin grammaa enemmän kuin eilen, on ryhdyttävä toimenpiteisiin, jätettävä väliin joku ateria, syötävä taas vain porkkanoita. Ja huomenna myös, ihan vain varmuuden vuoksi. Mutta jos lukema on sopiva, sama tai vähemmän kuin eilenů Noh, joka tapauksessa on kai varmempaa jättää väliin joku ateria, syödä vain niitä porkkanoita. Iänikuisia porkkanoita.

On vuosi 2015, täytän ensi vuonna 30. Herään aamulla varttia ennen kellon soittoa. Vatsassani on perhosia, mutta en heti tarkalleen muista miksi. Sitten havahdun: vaakapäivä! Nousen ja menen vessaan. Aina ennen puntarille astumista on käytävä vessassa, eikä mitään saa pistää suuhun ennen kuin päivän lukema on otettu! Ja kaikki vaatteet on riisuttava, pikkuhousuja myöten. Tunnen itseni vähän hölmöksi, mutta suoritan tutut rituaalit, koska niin tuntuu turvallisimmalta. Sydän jyskyttää, jopa oksettaa vähän. Nykyään hikoilenkin. Painan varpaalla virran vaakaan, josta kuuluu tuttu, napsahtava ääni. Vihaan ja rakastan sitä ääntä. Laite mietiskelee tovin, kunnes nollat vihdoin ilmestyvät digitaaliseen näyttötauluun. On aika! Astun vaa'alle ja uskallan tuskin hengittää tai pitää silmiä auki.

Enää kaikki ei kuitenkaan onneksi riipu päivän lukemasta. Olen toipunut syömishäiriöstäni vuosia sitten, heittänyt painoindeksit lopullisesti romukoppaan siinä vaiheessa, kun aloitin aktiivisen kuntosaliharrastuksen pari-kolme vuotta sitten. Silti edelleen olo ennen vaa'alle astumista on kuin juuri sadan metrin aidat juosseella. Ihmiselimistö on jännä asia. Miten syvälle voikaan muistijälki syöpyä?! On surkuhupaisaa, että sykkeeni saattaa nousta jo pelkästä keittiövaa'an (niin juuri, sen pienen hökötyksen, jolla punnitaan jauhoja ja sokeria!) näkemisestä. Keho ei unohda eikä osaa erottaa yhtä toisesta, vaan reagoi digitaalinäytöllä viliseviin lukuihin. Vaaka kuin vaaka.

Tervehdyttyäni meni pitkään niin, etten punninnut itseäni. Kävin puntarilla korkeintaan kerran vuodessa. Riitti, että vaatteet sopivat päälle. Viimeaikoina olen taas seurannut aktiivisemmin painoani, sillä olen halunnut tietää, kuinka punttitreeni vaikuttaa kehooni. Peilikuvaani en edelleenkään osaa oikein luottaa, enkä edes treenaa ensisijaisesti ulkonäkösyistä vaan silkasta liikkumisen ilosta, endorfiinikoukun siivittämänä (tai niin ainakin haluan uskoa). Olen huomannut, että edelleen on olemassa tietty mukavuusalue, haarukka vaa'an lukemassa, jonka yläpuolella tunnen jonkinlaista aavistuksenomaista pelkoa kontrollin menettämisestä, hallitsemattomasta "lihomisesta". Pystyn kuitenkin ottamaan etäisyyttä asiaan, järkeilemään itseni ulos ahdistuksesta, antaa tunteiden tulla ja mennä. En anna periksi kiusaukselle jättää aterioita väliin, vaikka vaaka näyttäisi kolmesataa grammaa enemmän kuin pari viikkoa sitten. Olen ikään kuin siedätyshoidossa: altistan itseni ahdistukselle, mutta voin luottaa siihen, ettei se johda mihinkään vakavaan. Kykenen ajattelemaan, että tämä on nyt minun painoni ja sillä siisti, että se on oikein hyvä paino.

Mutta viha-rakkaus-suhde vaakaan (ja porkkanoihin) – se ei ehkä koskaan kokonaan lakkaa olemasta. Keho ei unohda.

– Anna K., Itä-Suomen SYLIn vapaaehtoinen ja terveystieteiden tohtorikoulutettava Kuopiosta



Kyky rakastaa ja kyky tehdä työtä

Syömishäiriövuosina kysyin usein, miksi kärsin niin paljon, miksi kärsimys jatkuu niin kauan. En tajunnut kysyä, miten ihmeessä olen selviytynyt. Mikä on saanut aikaan sen, että tilanteeni ei ole vielä huonompi. Kysy itseltäsi nämä kysymykset.

Minua työ ja ystävät pitivät pystyssä. Freud määrittelee mielenterveyden kyvyksi rakastaa ja kyvyksi tehdä työtä. Syömishäiriövuosina en pystynyt tekemään töitä niin paljon ja hyvin kuin olisin halunnut. En osannut rakastaa yhtä syvästi kuin osaan nykyään. Kuitenkin, minulla oli ystäviä ja minulla oli työ.

Lapsena ja nuorena ehdin olla yksinäinen, syrjitty ja koulukiusattu – kuten moni meistä. Myöhemmin haalin ympärilleni laajoja verkostoja, toisinaan taas vetäydyin ihmisjoukoista, käännyin itseeni ja keskityin muutamaan läheiseen ystävään. Ihmisten kanssa oleminen on aina ollut minulle vaikeaa. Olen ollut oman tieni kulkija. Samalla minulla on ollut syvä kaipuu ja tarve aitoon kohtaamiseen ja joukkoon kuulumiseen.

Kun sairastin syömishäiriötä, ihmisten tapaaminen oli ahdistavaa. Oloni oli jatkuvasti huono, fyysisesti ja henkisesti. En pitänyt omasta ulkonäöstäni, inhosin itseäni. En olisi halunnut kenenkään näkevän minua. Sisälläni jäyti jatkuva tarve syödä, laittaa ruokaa suuhun, pureskella, imeskellä, maistaa ja rouskuttaa, tuntea oloni mieluummin liian täydeksi kuin tyhjäksi. Ihmisten kanssa minun täytyi odottaa, en voinut vain ahtaa ruokaa suuhuni, ja se oli raastavaa. Täysi olo loi turvaa. Rumuus, jota rakensin ympärilleni, kuvasti vaikeuttani olla ihmisten kanssa. En halunnut näyttää itseäni, tunteitani, pelkojani, arvaamattomasti auki räjähtäviä haavojani ja rakkauden kaipuutani. Pelkäsin jatkuvasti tulevani hylätyksi ja siksi hylkäsin itse itseni. En pitänyt huolta itsestäni vaan turrutin pahan oloni ahmimisen taakse, joka siirsi keskittymisen vatsakipuihin, puutuneisiin raajoihin, hengityksen raskauteen ja jatkuvaan sairasteluun, joita ahmiminen aiheutti.

Työ oli helpompi elämän osa-alue. Työssä minun ei tarvinnut avata itseäni, mutta saatoin kuitenkin olla minä. Uppouduin asioihin ja tekemiseen, jotka saivat minut innostumaan, toivat esiin parhaita puoliani ja antoivat toivoa, että minulla on merkitys maailmassa. Pystyin johonkin, vaikka en hallinnut syömistäni. Hoidin lapsia, opetin nuoria, haastattelin ihmisiä, palvelin huvipuistossa ja keräsin varoja ihmisoikeustyöhön. Tein työtä, jossa ulkonäkö ei ollut keskeistä.

Olen monesti miettinyt, olisinko parantunut nopeammin, jos olisin hellittänyt otettani ja antanut itselleni luvan luovuttaa – lopettanut työt ja vetäytynyt pois ihmisten luota. En tiedä. En usko. Työssä koettu stressi ja paine sekä ihmiskohtaamisten herättämät vaikeat tunteet saivat minut usein ahmimaan. Syöksyin ahmimiskierteeseen ja helvettiin silloinkin, kun toipuminen oli päässyt lupaavasti aluilleen. Välillä se, että keskityin vain itseeni ja konkreettisiin asioihin, kuten siihen, että teen matematiikan läksyt tai käyn illalla ulkona kävelemässä, auttoi. Tuli myös aika, jolloin opintojen keskeyttäminen oli ratkaisu, jota toipumiseni edellytti. Kuitenkin olen äärettömän kiitollinen siitä, että läheiseni pakottivat minut kulkemaan eteenpäin hetkinä, joina pysähtyminen tuntui ainoalta oikealta ratkaisulta.

Työ ja ystävät tekivät sen, että parannuttuani syömishäiriöstä minulla oli hyvät eväät elämään. Oli vaikeaa alkaa elää 23-vuotiaan elämää, kun kasvuvuodet olivat kuluneet itsetutkiskelun, intensiivisen psykoterapian ja selviytymisen merkeissä – kokemukseni seurustelusta, musiikkifestivaaleista, politiikasta ja yhteiskunnallisista asioista sekä seksuaalisuudesta olivat jääneet puutteellisiksi. Vielä vaikeampaa olisi ollut, jos opiskelutaidot, kokemus työyhteisöön kuulumisesta ja vastuun kantamisesta sekä ymmärrys ystävyydestä, sen kannattelevasta voimasta ja satuttavista riidoista, olisi jäänyt kokematta.

En jäänyt katkeraksi. Nuoruuteni oli osin kivinen, mutta en koe menettäneeni mitään korvaamatonta. Moni syömishäiriötä sairastava tai siitä parantunut suree menetettyä nuoruutta ja tuntee vihaa ohi vierineistä vuosista, joita ei voi myöhemmin saada takaisin. Asioita voi tehdä, mutta koskaan ei ole teini uudestaan. Minulta tämä tunne puuttuu, onneksi. Kiitos teidän ystävät, jotka painostitte opiskelemaan, haastoitte tulemaan paikan päälle ja kiskoitte tanssilattialle hetkinä, joina olisin halunnut piiloutua. Kiitos työnantajat, jotka luotitte ja annoitte mahdollisuuden. Ette pelänneet antaa vastuuta vaan ymmärsitte, että kehittyäkseen ihminen tarvitsee haasteita. Ymmärsitte, että kiitoksen antaminen ja huolenpito ovat yhtä tärkeitä työelämässä kuin tieto, taito ja puurtaminen. Kiitos opettajat ja mentorit, jotka ette milloinkaan lakanneet uskomasta minuun. Näitte voimani ja uskalsitte luottaa selviytymiseeni.

– Jonna, Itä-Suomen-SYLI ry:n vapaaehtoinen ja psykologian opiskelija Joensuusta

   
» Tukipuhelin 02 251 9207. Yhteystiedot