Miksi aikuisesta voi tuntua hankalalta puhua lapsen kanssa syömishäiriöstä?

Miksi syömishäiriöstä kertominen on vaikeaa?

Kertomisen tekee vaikeaksi se tunneside, joka meillä liittyy kerrottavaan asiaan, henkilöön, jota asia koskee sekä henkilöön, jolle asiasta tulisi kertoa. Usein lapset iästä riippumatta ovat lähtökohtaisesti vastaanottavia tiedolle ja heillä ei ole useinkaan ole vielä tulkintaa tai tunnesidettä asiaan. He peilaavan paljon sitä, miten vanhempi reagoi asiaan.

Kyse onkin paljon siitä, miten me aikuiset pystymme kertomistilanteessa säätelemään omia tunteitamme tai mikäli emme pysty, miten käsittelemme ja sanoitamme tätä tilannetta lapselle. Tunteiden näyttämisessä ei ole mitään vaaraa tai väärää, tärkeää kuitenkin olisi, että vanhempi pystyisi sanoittamaan kokemustaan tai jälkeenpäin palaamaan asiaan. Kyse ei siis ole siitä, että asia tulisi osata voida ensimmäisellä kerralla kertoa jotenkin oikein tai kokonaan. Lapset ja nuoretkin ovat tässä usein hyvin joustavia ja asiaan myöhemmin palaaminen voi jopa antaa heillekin hetken tilaa jäsentää kuulemaansa ja ehkä tuoda esiin heille nousseita kysymyksiä.

Aina voi palata ja todeta, että aikuinen olisi halunnut paremmin kertoa sairaudesta tai aikuinen huomasi, että hän reagoi voimakkaasti ja aikuinen haluaisi nyt uudelleen palata asiaan. Kuvata, miten aikuisellakin liittyy sairauteen pelkoa, huolta ja surua ja ehkä vihaakin, mutta aikuinenkin saa näihin tukea. Läheisenä tukea ja apua voi saada esimerkiksi Syömishäiriöliitosta. Näiden kautta voi olla jopa helppo lähteä kyselemään, mitä tunteita lapsella asiaan liittyy. 

Joskus lapselle tunteiden sanoittaminen ja tavoittaminen voi olla helpompaa piirtämisen kautta. Tunnetta voi kuvata värillä tai symbolilla. Myös aikuinen voi tehdä oman piirustuksensa ja niistä voidaan jutella yhdessä.

Vaikeista asioista kertomiseen meillä usein liittyy ajatus siitä, että haluamme suojella lasta tai nuorta. Väitän kuitenkin niin omasta kokemuksestani kuin ammatillisesta näkökulmastani, että usein me aikuiset pyrimme ennemminkin suojelemaan itseämme niiltä tunteilta, joita kertominen tai lapsen mahdollinen reaktio meissä herättää. Jokainen meistä tunnistaa varmasti, miten jonkin asian ääneen sanominen onkin yhtäkkiä tuonut kyyneleet silmiin, vaikka sitä olisi kuinka mielessään ensin ajatellut. Näille reaktioille emme voi mitään, kun kyseessä on meille tärkeä ihminen ja asia. Näin ollen kertomisen keskiössä on oikeastaan se, miten me aikuisena suhtaudumme omiin tunnereaktoihimme. Mikä suhde meillä ylipäätänsä on tunteisiin. Näitä lapset meistä lukevat.

Milloin keskustelu kannattaa käydä?

Lapsilta ja nuoriltaan on itseltään kysytty sitä, milloin ja miten he toivoisivat, että aikuiset ottaisivat puheeksi vaikean asian. Toiveena on ollut, että tilanne ei olisi liian intensiivinen. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kertominen ja keskustelu voisi tapahtua jonkin yhdessä tekemisen lomassa esimerkiksi ruokaa laittaessa. Tilanne on myös hyvä olla sellainen, että lapsi voi tarvittaessa itse lähteä siitä pois. Tätä ei tarvitse pelätä. Lapsen halutessa poistua voi todeta, että lapsi saa hetken omaa aikaa ja aikuinen voisi palata hetken päästä ja kysyä, miten lapsi keskustelun ja asian koki ja jäikö hänellä jotain kysymyksiä sekä muistuttaa siitä, että aina saa tulla juttelemaan ihan kaikesta.

Kertomistilanne on myös hyvä valita siten, että lapsi ei ole liian väsynyt tai nälkäinen. Ja sama pätee aikuiseen. Kun keho on näiden osalta rauhallinen, tiedon vastaanottaminenkin on huomattavasti helpompaa. Monesti vanhemmat siirtävät myös kertomista, koska ajattelevat suojevan lasta mikäli lapsella on esimerkiksi jokin tärkeä esiintyminen, juhla tai koe. Jonkin aikaa kertomista voi siirtää, jos lapsen tulisi pystyä keskittyä johonkin. Mikäli kertomista siirtää, voi se kuitenkin lisätä uskomusta siitä, miten pahasta asiasta on kyse, kun siitä ei ole voinut kertoa. Lisäksi se voi vaikuttaa lapsen turvallisuuden ja luottamuksen kokemukseen: Mitä muuta häneltä salataan? Miksi hänelle ei ole uskallettu kertoa?

Lopuksi

Kertominen ei ole aina helppoa, kun kertominen liittyy meille rakkaaseen ihmiseen tai itselle vaikeasta asiasta tulisi kertoa meille tärkeälle ihmiselle. Kertominen herättää meissä monenlaisia tunteita ja vaikka kuinka valmistautuisimme, harvemmin pystymme tunteilta täysin välttymään. Kertomista voi kuitenkin harjoitella myös etukäteen ja kirjoittaa paperille ylös, mitä ainakin haluaisi lapselle kertoa asiasta. Tässä voi hyödyntää aiemman artikkelin ”Miten puhua lapsen kanssa syömishäiriöstä?” kohtaa “Mitä lapsen tulisi ainakin tietää”.

Kertomista voi myös etukäteen käydä läpi tukihenkilön kanssa ja pohtia, mitä itse eniten kertomisessa pelkää ja kuinka varautua tähän. Tärkeää on pohtia, mitä esteitä itse tunnistaa kertomiselle. Ja mitä itse tarvitsisi joko ennen tai itse kertomistilanteessa. Kertomiseen voi myös valmistautua pohtimalla, mitä kysymyksiä lapsella saattaisi olla. Ja mitä hyötyä tai haittaa kertomisesta voisi olla. Mikäli tunnistamme jotain haittaa, voi tämä auttaa meitä varatumaan tilanteeseen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö kertominen kannattaisi. Salaisuudet satuttavat usein enemmän. Kertomisen hyötyjen pohtiminen puolestaan auttaa meitä motivoitumaan kertomiseen, vaikka se tuntuisi vaikealta.

Ja lopuksi- ei kertominen tarvitse onnistua tai tulla valmiiksi yhdellä kertaa. Kaikkiin kysymyksiin ei tarvitse osata vastata. On lupa sanoa ettei tiedä. Tärkeää on jatkuvan ja keskustelevan puheyhteyden luominen. Turvallisuutta ei lisää se, että meillä olisi antaa lapselle kaikki vastaukset, vaan se, että me uskallamme olla aidosti läsnä lapselle.

Kirjoittaja Aino Juusola, psykologi ja psykoterapeutti

Lähde:

Juusola, A. (2021) Jutellaanko? Miten käsitellä lapsen kanssa vaikeita asioita. Kirjapaja

Juusola, A. (2023) Taakka vai turva? Mitä kannan mukanani menneiltä sukupolvilta. Kirjapaja.