Miten kertoa lapselle vanhemman syömishäiriöstä?
Tulisiko vanhemman kertoa lapselle omasta syömishäiriöstään?
Kyllä, jos sairaus vaikuttaa lapsen arkeen tai mahdolliseen kokemukseen itsestä – ja useinhan näin on. Syömishäiriö on sairaus, joka voi jättää jälkensä siihen, miten ajattelemme ja suhtaudumme ruokaan, kehoon ja itseemme, vaikka olisimme siitä jo toipuneet. Sairaudesta kertominen ei kuitenkaan ole aina helppoa, sillä siihen voi liittyä monenlaisia tunteita ja kivuliaitakin muistoja. Kertominen voi tuoda tunnemuiston siitä, miten itse on saanut apua tai miten asiaan on omassa lapsuudessa tai nuoruudessa tai aikaisemmissa suhteissa suhtauduttu.
Kun vaikeista asioista vaietaan, ne eivät katoa, vaan voivat siirtyä seuraaville sukupolville tunteiden, käyttäytymismallien ja tiedostamattomien uskomusten kautta. Tämä voi näkyä esimerkiksi epämääräisenä ahdistuksena, selittämättöminä pelkoina tai haitallisina toimintatapoina, joita perheessä siirtyy eteenpäin ilman, että niiden alkuperää täysin ymmärretään. Lapsi saattaa myös luoda omia selityksiä tilanteelle ja kokea turhaa syyllisyyttä tai vastuuta. Selviytymistarinoiden kuuleminen voi sen sijaan vahvistaa tulevien sukupolvien resilienssiä.
Vaikka lapset elävät hetkessä ja harvemmin sortuvat aikuisten tapaan yliajatella, he pyrkivät ymmärtämään ympäristöään omalla tavallaan. Kun asioille ei tarjota selitystä, lapsi saattaa etsiä sitä itsestään. Tämä on osa lapsen egosentristä tapaa havainnoida maailmaa ja pyrkiä säilyttämään hallinnan tunnetta. Aikuisetkin tekevät tätä, mikä voi johtaa ahdistukseen ja häpeän kokemuksiin – usein turhaan. Avoimuus ja keskustelu voivat sen sijaan katkaista tämän ketjun. Kun asioista puhutaan lapsen kehitystason mukaisesti, hän oppii, että vaikeat tunteet ja tilanteet ovat osa elämää – mutta niitä ei tarvitse kantaa yksin tai siirtää eteenpäin. Näin kertominen voi muuttaa ylisukupolvisen taakan voimavaraksi.
Vanhemman aikaisempi sairaus voi edelleen vaikuttaa hänen tapoihinsa suhtautua ruokaan ja kehoon, ja nämä voivat välittyä myös lapseen. Tämä voi näkyä tavassa kommentoida syömistä, ruokaa, kehoa tai liikuntaa, sanattomissa viesteissä tai tavoissa reagoida syömiseen liittyviin tilanteisiin. Syömishäiriöt voivat siirtyä ylisukupolvisesti, ja jos sairaus aktivoituu uudelleen, se voi näkyä vanhemmassa esimerkiksi väsymyksenä, poissaolevuutena, vetäytymisenä, ärtymyksenä tai ahdistuksena. Vanhempi saattaa myös huomaamattaan kommentoida ulkonäköään, ja vaikka hän ei itse kiinnittäisi siihen huomiota, lapsi saattaa rekisteröidä nämä sanat ja eleet. Ne voivat vaikuttaa siihen, miten lapsi oppii puhumaan itselleen, minkälaista kehoa hän alkaa ihailla tai miten hän säätelee tunteitaan, jos syömiseen liittyy tunnesäätelyä.
Miten kertoa?
Kertomiseen voi liittyä pelkoa lapsen kuormittamisesta tai traumatisoimisesta. Se saattaa tuoda mieleen kivuliaita muistoja, joihin liittyy ahdistusta, pelkoa tai häpeää. Vanhempi voi miettiä, vahingoittavatko hänen ongelmansa lapsia, mitä lapset ajattelevat tai mitä he jo tietävät sairaudesta. Miten sairaudesta tulisi puhua? Onko lapsella itsellään riski sairastua? Näihin kysymyksiin ei ole yksiselitteistä vastausta, mutta mitä avoimemmin niistä voidaan perheessä keskustella, sitä vähemmän ne ahdistavat. Jo se, että vanhempi harkitsee kertomista, on merkki siitä, että hän on pitkällä prosessissa.
Ennen kertomista voi olla hyvä pysähtyä miettimään, mitä asia itsessä herättää. Millaisiin muistoihin se vie? Miten näiden tunteiden kanssa voi olla? Tunteiden näyttäminen ei ole vaarallista, eikä lapsi mene rikki niiden näkemisestä, mutta on tärkeää, että vanhempi pystyy kannattelemaan itseään ja sanoittamaan reaktioitaan, jotta lapsen ei tarvitse kantaa vastuuta niistä. Jos kertominen tuntuu vaikealta, mukaan voi ottaa tukihenkilön. Jos tunteet nousevat vahvasti, niiden sanoittaminen voi auttaa:
”Huomaan, että minulla nousee nyt tunteet pintaan. Otan ihan pienen aikalisän, mutta tulen pian takaisin. Tämä on minulle tärkeää, siksi koen näitä tunteita.”
Lapselle kertomisen tavassa voi hyödyntää samoja sanoja kuin sisaruksen sairauden kohdalla. Lapselle voi tarjota mahdollisuuden esittää kysymyksiä. Kysymysten kautta on helppo päästä käsiksi siihen, millä tasolla lapsi asiaa ymmärtää ja pohtii. Lasta voi myös pyytää kertomaan, mitä hän ymmärtää syömishäiriön tarkoittavan. On mahdollista, että lapsella ei ole ennakkoon tietoa ja tällöin lapselle voi antaa tilaisuuden kysyä, mitä hän haluisi siitä tietää tai mikäli lapsella on tietoa, on tärkeää päästä tarkastamaan sen oikeanlaisuus ja korjaamaan mahdollisen väärinymmärrykset. Tätä samaa keinoa aloittaa keskustelu ja kartoittaa ymmärryksen tasoa voi hyödyntää ikätasosta huolimatta. Kaikkiin kysymyksiin ei tarvitse olla valmiita vastauksia, vaan niitä voi pohtia yhdessä ja sopia, että vanhempi miettii rauhassa vastauksia. Vanhemman lapsen kanssa vastauksia voi jopa etsiä yhdessä.
Pienille lapsille konkreettinen ja yksinkertainen vastaus on riittävä. Konkreettisuus tarkoittaa usein sitä, miten sairaus näkyy arjessa:
”Minun on ollut vaikea syödä kunnolla, mutta teen parhaani parantuakseni.”
Lapselle voi olla tärkeää kuulla, että syömishäiriö ei määrittele vanhempaa ja että siitä voi toipua. Tämä auttaa lasta ymmärtämään, että vaikeistakin asioista voi selvitä.
”Minulle kävi näin, mutta nyt olen kunnossa.”
Vanhemmille lapsille voi kertoa laajemmin sairaudesta ja sen vaikutuksista. He saattavat jo tietää sairaudesta tai osata etsiä siitä tietoa itse, joten heiltä voi kysyä, mitä he tietävät ja mitä ovat jääneet miettimään. Vanhempi lapsi saattaa kantaa enemmän vastuuta vanhemmasta, pohtia konkreettisia auttamisen keinoja ja sairauden vaikutuksia itseen ja vanhempaan tai pohtia, voiko hän sairastua tai vanhempi sairastua uudelleen vakavasti. Yhdessä vastauksien pohtiminen voi auttaa keskustelun käynnistymisessä paremmin kuin paine siitä, että vanhemman pitäisi itse osata kertoa kaikki.
Kun vanhempi kertoo lapselle omasta syömishäiriöstään, lapselle tulisi ainakin välittää seuraavat asiat:
- Vanhempi on nyt kunnossa tai hakee apua
Lapselle on tärkeää välittää turvallisuuden tunne:
”Minulla oli aikaisemmin vaikeuksia syömisen kanssa, mutta olen saanut apua ja voin nyt hyvin.”
Jos vanhempi on vielä toipumisvaiheessa, voi sanoa:
”Teen töitä sen eteen, että voin paremmin, ja saan siihen tukea.” - Lapsi ei ole syyllinen eikä vastuussa
”Tämä ei ole sinun syytäsi, eikä sinun tarvitse kantaa huolta minun puolestani.” - Syömishäiriö on sairaus, ei valinta
”Syömishäiriö on sairaus, joka vaikuttaa ajatuksiin ja tunteisiin. Se ei tarkoita, että olisin tehnyt jotain väärin, vaan että tarvitsin apua toipumiseen.” - Lapsi voi kysyä ja puhua asiasta
”Jos tämä mietityttää sinua, voit aina kysyä. Kaikista asioista voi puhua.” - Syömishäiriöstä voi toipua
Lapselle voi kertoa, että vaikka sairaus oli vaikea, siitä voi parantua. Tämä auttaa lasta ymmärtämään, että vaikeisiin tunteisiin on saatavilla apua. - Vanhemman sairaus ei tarkoita, että lapsi itse sairastuisi
- Miten sairaus mahdollisesti vaikuttaa lapsen arkeen ja kuka lapsesta huolehtii
Lopuksi
Syömishäiriöstä kertominen lapselle voi olla haastavaa, mutta se voi myös vahvistaa perheen avoimuutta ja luottamusta. Kun vanhempi puhuu sairaudestaan lapselle tämän ikätason mukaisesti, hän tarjoaa lapselle mahdollisuuden ymmärtää tilannetta ilman turhaa pelkoa tai syyllisyyttä. Kertominen voi katkaista ylisukupolvisia haitallisia ajatusmalleja ja auttaa lasta kehittämään terveemmän suhteen kehoonsa ja ruokaan. Tärkeintä on välittää lapselle turvallisuuden tunne ja antaa hänelle tilaa kysyä. Vaikeistakin asioista voi puhua niin, että ne muuttuvat taakkana kannettavasta salaisuudesta voimavaraksi, joka vahvistaa perheen ja lapsen resilienssiä ja tunnetaitoja.
Kirjoittaja Aino Juusola, psykologi ja psykoterapeutti
Lähde:
Juusola, A. (2021) Jutellaanko? Miten käsitellä lapsen kanssa vaikeita asioita. Kirjapaja
Juusola, A. (2023) Taakka vai turva? Mitä kannan mukanani menneiltä sukupolvilta. Kirjapaja.