Miten puhua lapsen kanssa syömishäiriöstä?

Kun perheessä yksi jäsen sairastuu, vaikuttaa se väistämättä koko perheeseen. Aina sairaudesta ei ole helppo kertoa ja usein vaikeampaa se on silloin, kun sairastunut ihminen on itsellekin läheinen ja rakas tai se kenelle asiasta pitäisi kertoa on itselle tärkeä. Emme mieti ainoastaan sitä, miten tai millä sanoin sairaudesta tulisi kertoa, miten kertoa sairaudesta lapsen tasoisesti, vaan mietimme myös, miten kertominen vaikuttaa kuulijaan. Kertomiseen liittyy myös vahvasti meidän omat tunteemme, huolemme ja pelkomme, joita meillä liittyy itse sairauteen. Asiasta kertomiseen liittyykin näin monia eri tasoja, joihin kaikkiin meillä liittyy usein voimakas tunnelataus tai -side. 

Monesti perheiltä ja vanhemmilta saatu palaute on se, etteivät he ole saaneet riittävästi tukea kertomiseen. Kertominen on jätetty liikaa heidän vastuulleen tai todettu, että asiasta on hyvä kertoa ikätasoisesti kuitenkaan avaamatta, mitä tämä tarkoittaa. Vanhemman kokemus ja ajatus saattaa olla, että varsinkin pienimpien lasten osalta heidän ei tulisi ikätasoisesti kuulla ollenkaan, mitä sisarus käy läpi. Kertomatta jättäminen, vaikka jossain kohtaa tuntuisikin olevan helpompi vaihtoehto, ei pitkällä juoksulla kuitenkaan palvele perheen tai lapsen hyvinvointia. Lapsella on oikeus tietää asioista, jotka liittyvät tai vaikuttavat hänen elämäänsä tai arkeen. Ja perheenjäsenen sairaus on tällainen tekijä. Yhden perheenjäsenen sairastuminen voi vaikuttaa myös muiden perheenjäsenten ruoka- tai kehosuhteeseen, joita lapsi voi mallintaa ja on myös siksi sellainen, josta voisi olla hyvä puhua.

Kertomatta jättäminen, vaikka jossain kohtaa tuntuisikin olevan helpompi vaihtoehto, ei pitkällä juoksulla kuitenkaan palvele perheen tai lapsen hyvinvointia. Lapsella on oikeus tietää asioista, jotka liittyvät tai vaikuttavat hänen elämäänsä tai arkeen. Ja perheenjäsenen sairaus on tällainen tekijä.

Yhden perheenjäsenen sairastuminen vaikuttaa myös vääjäämättä perheen dynamiikkaan ja rooleihin. Tästäkin syystä olisi tärkeä kertoa sairaudesta, mutta myös siitä, miten se vaikuttaa sairastuneeseen ja päästä purkamaan niitä mahdollisia kysymyksiä, huolia ja toimintayllykkeitä, joita tämä muissa perheenjäsenissä aiheuttaa. Kun asiasta ei puhuta, muuttuu se usein vielä pelottavammaksi ja mystisemmäksi asiaksi ja voi vaikuttaa siihen, että muut perheenjäsenet alkavat suojella toiminnallaan niin sairastunutta kuin esimerkiksi vanhempia.

Halu olla tuottamatta lisää kuormaa toiminnallaan voi kuvata hyvää empatiakykyä, mutta myös sanottamatta tai huomaamatta jäätyä tällainen toiminta voi tuottaa psyykkistä kuormaa ja haittaa lapselle. Perheen muiden lasten kokemus puhumattomuudesta saattaa olla, että syömishäiriö ja sitä myötä perheen muuttuneet roolit ovat voineet jäädä irrallisiksi ja hämmentäviksi tapahtumiksi perheessä, johon kuitenkin liittyy paljon vaikeita ja käsittelemättä jääneitä tunteita. Lasta saattaa hämmentää ja huolettaa nähdessään, miten vanhempi käy kamppailua sairastuneen kanssa ilman, että hän ymmärtää, mitä sairastuneen mielessä tapahtuu ja miten sairaus vaikuttaa.

Mitä tarkoittaa lapsen tasoisesti kertominen?

Mitä pienemmästä lapsesta on kyse, sitä konkreettisemman tiedon tarve hänellä on. Pienempi lapsi on lähtökohtaisesti egosentrisempi eli pohtii asioita vahvemmin itsestään lähtöisin. Hän pohtii sitä, miten sairaus vaikuttaa häneen ja onko hän mahdollisesti syyllinen muuttuneeseen tilanteeseen. Pienelle turvallisuuden tunne ja jatkuvuuden tai ennakoitavuuden osoittaminen ovat tärkeitä. Nämä eivät aina ole helppoja, kun sairauden vaiheita ei ole aina helppo ennustaa ja syömishäiriö on niin sanotusti ovela tauti.

Lapsen olisi kuitenkin tärkeää kuulla, että sairastunut ei ole “outo, vaikea, ilkeä tai mahdoton” vaan sairaus on se, joka saa hänet toimimaan tai ajattelemaan tavoilla, jotka tuntuvat ilkeiltä ja jotka ovat sairastuneelle vahingollisia. Turvallisuutta ei lisää se, että meillä olisi antaa lapselle kaikki vastaukset, vaan se, että me uskallamme olla aidosti läsnä lapselle. Ottaa vastaan hänen pohdintansa, kysymyksensä ja tunteensa. Ja tarvittaessa myös sanoittaa meillä itsellä heräävät tunteet. Lapsi ei mene rikki vanhemman tunnereaktioista, vaan ne voivat jopa osoittaa, että tunteita saa ilmaista ja tunteiden kanssa voi olla. Sanoittaminen on kuitenkin tärkeää, jotta lapsi ei lähde kantamaan vanhemman tunteita.

Turvaa tuo myös sen sanoittaminen, että lapsen ei tarvitse kantaa huolta tai vastuuta sairastuneesta sisaruksista tai vanhemmasta, sillä heitä auttaa muut aikuiset ja hoitohenkilökunta. Lapselle on tärkeä sanoittaa, että hänestä voi tuntua pahalta, vaikealta tai hämmentävältä nähdä läheinen, jota sairaus kiusaa ja hän saa tulla aina puhumaan näistä tunteista. Lapsen kanssa voi jopa sopia, että aikuinen kysyy lapsen tunteista ja ajatuksista säännöllisesti. Kouluikäinen tai esikouluikäinen lapsi saattaa jo osata pohtia mahdollisia kuolemaan liittyviä kysymyksiä. Näihin vastaaminen riippuu sairastuneen syömishäiriön luonteesta ja vaiheesta. Meidän ei tarvitse osata vastata näihin jälleen kaiken kattavasti. On lupa sanoa, ettei vanhempi tiedä, mutta kyseessä on vakava sairaus. Samalla on tärkeä myös sanoittaa, että sairastunut saa hyvää hoitoa ja hänen parantumisensa eteen tehdään kaikki mahdollinen.

Tärkeää voi olla todeta, että lapsi ei olisi voinut tehdä mitään toisin tai vaikuttaa siihen, että sisarus on sairastunut. Sairastumiseen ei usein ole yhtä ainoaa syytä. Lapselle voi myös olla hyvä sanoittaa sitä, että vanhemman aika saattaa mennä enemmän sairastuneesta huolehtimiseen, mutta tämä ei vähennä sitä rakkautta, mitä vanhempi lasta kohtaan tuntee tai poista sitä, etteikö lapsi saisi aina tulla puhumaan aikuiselle omista tunteista tai ajatuksista.

Yksinkertaisuudessaan lapsen tason kartoittaminen voi olla sitä, että lapselta itseltään pyydetään keskustelun alussa, keskellä tai lopussa määrittelemään tai kertomaan, miten hän ymmärtää syömishäiriön, mitä hän on sisaruksessa havainnut tai mitä hän on muuttuneesta tilanteesta pohtinut tai miten hän on vanhemman kertoman ymmärtänyt. Näiden kautta aikuinen saa keskusteluun käyttöönsä niitä sanoja, joita lapsi itse ymmärtää, aikuinen pääsee kiinni siihen, mitä lapsi itse pohtii ja toisaalta aikuinen pääsee heti korjaamaan mahdollisia väärinkäsityksiä.

Lapsi on saattanut herkästi syyttää itseään asioista, jos niitä ei ole hänelle ehditty selittää. Tämä liittyy siihen, että lapsi on ajattelussaan egosentrinen eli itsekeskeinen ja toisaalta siihen, että muutoksen keskellä meidän mielemme pyrkii löytämään selityksiä ja luomaan tätä kautta ennustettavuutta ja turvaa. Lapsen kanssa keskusten voi myös aloittaa toteamalla, että hän on varmaan huomannut, että vanhemmat ovat olleet sisaruksesta huolissaan tai sisarus on joutunut viettämään aikaa sairaalassa ja kysyä, mitä lapsi tästä ajattelee tai mitä hän haluaisi kysyä. Näin keskustelussa pääsee jo heti kiinni lapsen tasoon hahmottaa asiaa ja tilannetta ja vanhemmille tarjoutuu sanoja, joita lapsi ymmärtää. Niin ikään lapsi saattaa puheessaan käyttää sanoja, joita hän ei kuitenkaan ymmärrä ja näiden avaaminen voi olla tärkeää.

Mitä lapsen tulisi ainakin tietää?

1. Selitä, miten asia käytännössä vaikuttaa lapsen arkeen ja elämään.

2. Kerro lapselle, että asia ei ole hänen syytään, kukaan ei syytä häntä mistään, eikä lapsi olisi pystynyt millään tavalla vaikuttamaan tapahtuneeseen.

3. Lapsen on tärkeä tietää, ettei hän jää yksin, kävi miten kävi. Aikuiset tulevat huolehtimaan lapsesta.

4. Ota vastuu pois lapselta. Kerro, että muut aikuiset tai esimerkiksi lääkärit pitävät huolta myös aikuisesta ja sairastuneesta. Aikuisesta tai sairastuneesta vastuun kantaminen ei ole lapsen tehtävä.

5. Kerro lapselle, että kaikki hänen tunteensa, ajatuksensa ja kysymyksensä ova tervetulleita. Lapsi on aina tervetullut aikuisen luokse.

Entä teini-ikäinen lapsi?

Mitä vanhemmasta lapsesta on kyse, sitä enemmän hän pohtii asiaa laajemmassa kontekstissa. Miten tämä vaikuttaa meihin tai mitä hoitoa sairastunut saa tai voiko hän kuolla ja milloin sisarus paranee. Teini-ikäinen osaa myös jo itse etsiä tietoa netistä, joten vanhemmilla on nuorempaa lasta tärkeämpi rooli siinä, että he pystyisivät puhumaan siitä, mitä tietoa nuori on löytänyt. Nuoren kanssa keskustelun voikin aloittaa suoremmin kysymällä, mitä hän syömishäiriöstä tietää. Näin vanhempi pääsee suoraan kiinni jälleen nuoren tapaan ja tasoon hahmottaa asiaa ja saa itselleen sanoja, joita käyttää keskustelussa.

Nuorille voi olla pienempää lasta tärkeämpää ymmärtää, mitä hän itse voi tehdä sairastuneen hyväksi. Nuoren kanssa voi miettiä konkreettisia tapoja auttaa ja tukea. Nämä voivat olla joko jostain arjen asiasta huolehtiminen tai konkreettisesti sairastuneen toiveeseen vastaaminen, mikäli tällainen on tullut esiin. Toisaalta auttamista on myös se, että nuori pitää huolen omasta hyvinvoinnistaan, mikä on myös tärkeää sanoittaa. Vastuu sairastuneesta on aina vanhemmilla ja hoitohenkilökunnalla, ei nuorella.

Saimoin kuin nuoremman lapsen kanssa myös nuoren kanssa on tärkeää käydä läpi sitä, mitä syömishäiriö tarkoittaa ja miten se vaikuttaa ja hallitsee sairastuneen mieltä ja tekoja. Niin ikään olisi hyvä puhua siitä, miten nuori on huomannut syömishäiriön vaikuttaneen häneen itseensä. Tämä on tärkeää sen vuoksi, että nuori saattaa herkästi vetäytyä tai pyrkiä olemaan aiheuttamatta itse lisähuolta vanhemmille. Nuorella saattaa myös olla ristiriitaiset tuntemukset siitä, että vanhempien aikaa menee enemmän sairastuneen sisaruksen hoitamiseen kuin hänelle. Näitäkin on hyvä validoida eli kertoa niiden olevan ymmärrettäviä ja hyväksyttäviä.

Nuori saattaa myös pohtia syitä sairastumiseen ja pelätä, että sairastuu itse. Syömishäiriöillä on myös taipumusta periytyä jopa sisarukselta toiselle jossain muodossa ja nuori saattaa nyt tai myöhemmin alkaa esimerkiksi kontrolloimaan omaa syömistään. Siksi voi olla hyvä puhua konkreettisesti siitä, miten syömishäiriö ottaa sairastuneen mielen haltuun ja yrittää uskotella, että esimerkiksi syömisen rajoittaminen olisi sairastuneelle eduksi. Jos mieli alkaisi luoda vahvoja sääntöjä syömiseen liittyen, on niistä hyvä puhua aikuisen kanssa. Syiden tai syyllisen pohtimisessa on lupa sanoa, ettei syytä välttämättä ole löydettävissä tai jotain kaiken kattavaa selitystä.

Kirjoittaja Aino Juusola, psykologi ja psykoterapeutti

Lähde:

Juusola, A. (2021) Jutellaanko? Miten käsitellä lapsen kanssa vaikeita asioita. Kirjapaja

Juusola, A. (2023) Taakka vai turva? Mitä kannan mukanani menneiltä sukupolvilta. Kirjapaja.