Ajatuksia kehonkuvasta, kehosuhteesta ja itsetunnosta

Keltaosella taustalla valkoisia kuvioita ja puhekuplassa teksti: Somelähettiläs @syomishairioliitto
25.3.2024

Tämän blogitekstin on kirjoittanut meidän huikea somelähettiläs, Riikka Aarnos.

Ryhtyessäni Syömishäiriöliiton somelähettilääksi ajattelin, että minulla olisi paljonkin sanottavaa terveestä kehosuhteesta, ruuasta, mielenterveydestä ja hyvinvoinnista. On ollut raastavaa huomata, kuinka vikkelästi kirkkaimmat ajatukseni karkaavat, kun ne pitäisi viimeinkin tiivistää järkeviksi lauseiksi.

Voisin kirjoittaa kolmosluokkalaisista, jotka vertailivat reisiensä kokoa välitunneilla.  

Voisin kirjoittaa hoikasta äidistä, joka punnitsi leipäpaloja iltapalapöydässä lastensa nähden.  

Voisin kirjoittaa nuorista, joiden sallittiin vahingoittaa vartalojaan vuosia, sillä terveydenhuolto tuomitsi, että he pärjäävät ilman apua.  

Voisin kirjoittaa kahvilavieraista, jotka valitsevat juomansa kaloreiden perusteilla, ja joita tahtoisin ravistella kaksin käsin, hyvässä asiakaspalveluhengessä tietenkin. 

Voisin kirjoittaa sisaruksista, sukulaisista, ystävistä ja luokkatovereista.  

Voisin kirjoittaa ventovieraista.  

Kaikenkokoisia ja -näköisiä ihmisiä – jokainen erilainen toista – sekä yksi yhteinen tekijä: kehosotaveteraanin katse.

Tästä kaikesta tulisi kirjoittaa, mutta rohkeuteni ei riitä. Mielestäni en ole ansainnut oikeutta käsitellä näinkin arkaa aihetta.  

Kuka minä olen puhumaan ratkaisuista, kun en itsekään ole käsitellyt perimmäistä ongelmaa? Kuka minä olen puhumaan paranemisesta, kun juoksen itsekin oireita karkuun?  

Kuka minä olen puhumaan kehodysmorfiasta, kun en itsekään tiedä, mitä sille tehdä? Kuka minä olen puhumaan ylhäältä alas, kun ryömin itsekin pohjamudissa?   

Olisi helppoa väittää, etteivät vanhat toimintamallit enää kummittele takaraivossani. Juuri sen suuri yleisö haluaa somelähettilään suusta kuulla. 

Todellisuudessa toipumisesta puhuminen tuntuu keinotekoiselta, enhän vielä täysin tiedä, kuinka antaa itselleni armoa. Olen edelleen ihminen, joka ongelmaan törmätessään korjaa sen raivolla. 

Kysymys kuuluu, kumpi on enemmän väärin: suhtautua omaan vartaloonsa raivolla vai kutsua sitä ongelmaksi? 

Pelkkä kehosuhteen käsite muistuttaa minua kaikesta siitä, minkä uhrasin aikanaan ruumiinkuvani vuoksi. 

Perhesuhteet, ystävät, vapaa-ajan, terveyden. Mahdollisesti elinvuosia. 

Kysymys kuuluu, kumpia suren enemmän: menneitä vai tulevia vuosia – läpi elettyjä vai elämättä jääneitä?  

Mitä tulee itsetuntemukseen, olen tuskin päässyt lapsenkengistä. En vieläkään täysin ymmärrä identiteettini dissonanssia, harmonian puutetta kehon ja mielen välillä. 

Kysymys kuuluu, kumpi minun on vaikeampaa hyväksyä: että kehoni ei tunnu omalta, vai että se todella on omani – ainoa, jonka sain ja jonka kanssa minun tulee elää?  

Mitä enemmän kysymyksiä itselleni esitän, sitä vähemmän vastauksia minulla on.  

Mitä kauemmin hapuilen sanoissani, sitä tärkeämmältä valmiit lauseet tuntuvat. 

Mitä kauemmin aihetta pohdin, sitä palavammin tahdon siihen tarttua. 

Tahdon kirjoittaa tanssista veitsenterällä ja riskistä lipsahtaa. Jos vaikenen ruumiinkuvan haasteista, kiellän tarpeeni tukeen ja apuun.  

Tahdon kirjoittaa itsetunnon hauraudesta suhteessa mieleen ja kehoon. Jos vaikenen herkkyydestäni, velvoitan itseni vahvuuteen, johon en ole vielä täysin valmis.  

Tahdon kirjoittaa surutyöstä tänään, jotta voisin vielä joku päivä levittää toisenlaista sanomaa: 

Kehoviha vaihtuu kehorakkauteen, kehosodan vuodet kehorauhaan.

Riikka Aarnos
Syömishäiriöliiton somelähettiläs