Ajatuksia vertaisuudesta ja kokemuksia SYLI-keskukselta

10.12.2018

Tiedän, että moni Syli-keskukselle tai muuhun vertaistoimintaan tulija empii hyvinkin kauan ennen rohkaistumistaan tulla mukaan toimintaan. Joku ehkä miettii, onko riittävän sairas, toinen miettii, veisikö toimintaan mukaan tuleminen omaa vointia alaspäin ja pitäisi kiinni sairaudessa enemmän. Minäkin mietin, erityisesti jälkimmäistä asiaa. Oli vahinko, että ”eksyin” Syli-keskukselle ensimmäistä kertaa; myöhästyin bussista, Syli-keskus sattui olemaan lähistöllä ja päätin viimein mennä pistäytymään. Tarkoitukseni oli lähinnä käydä katsomassa mitä siellä ylipäätään tehdään, eikä ajatuksissa ollut osallistua tulevaisuudessa sen toimintaan. Toisin kävi ja käyn siellä edelleen, vaikken enää olekaan hoidossa syömishäiriöni takia vaan nyt työstetään muita asioita. Oikeastaan oli onnellinen sattuma, että menin Sylille juuri tuolloin, sillä pian tuon jälkeen elämässäni alkoi rytistä ja Syli oli paikka, jonka avulla jaksoin läpi haastavien elämänvaiheiden. Huom! Haluan muistuttaa, ettei Syli-keskukselle tullessa tarvitse olla syömishäiriödiagnoosia, vaan oma aavistus siitä, että jokin saattaa olla omassa ruoka- ja/tai kehosuhteessa pielessä, riittää!

Syli-keskuksen toiminta toi omalla kohdallani elämääni juuri sitä mitä olin kaivannut. Olen ollut hoidossa Kokkolan Syömishäiriöklinikalla* ja siellä oli lämmin, välittävä ja kannustava ilmapiiri. Siellä oppi armollisuutta ja myötätuntoa itseä kohtaan. Kun hoitoni siellä loppui, pudotus ”tavalliseen” kovaan, suorittavaan ja kilpailuhenkiseen yhteiskuntaan oli raju. Klinikalla koin kuuluvani porukkaan ja yhtäkkiä olinkin aika yksin ja ystävyyssuhteiden solmiminen on osoittautunut haastavaksi. Syli-keskus toi näitä puuttuvia asioita takaisin elämääni. Syli-keskukselle saa tulla kuka vaan diagnoosista, oireista, iästä, sukupuolesta tai koosta riippumatta. Niin sai Syömishäiriöklinikallekin.

Katson vertaisuutta tässä enemmän klinikan kokemusteni pohjalta, mutta minä ja useampi muu on löytänyt samankaltaisuutta Syli-keskuksen toiminnasta. Sitä, onko vertaistoiminta itselle hyvästä vai pahasta, joutuu jokainen varmasti arvioimaan itse. Vertaisuus voi olla kaksiteräinen miekka ja sen vaikutukset riippuvat paljon siitä millaisia ja millaisessa tilanteessa olevia ihmisiä ympärillä on ja missä tilanteessa on itse. Ollessani klinikalla meillä sattui olemaan hyvä ja paranemismyönteinen porukka, joka tsemppasi toinen toistaan eteenpäin. Potilaiden vaihtuessa joidenkin potilaiden välille syntyi kilpailuasemia sairastamisen ”parhaudesta”, onhan syömishäiriö varsin vertaileva sairaus. Toisten ahdistus tarttuu ainakin minuun herkästi. Monella tuntuu olevan kriittinen kohta paranemisen kynnyksellä, kun olisi aika tehdä selvempää eroa sairauteen ja olisi aika päästää siitä irti. Silloin huonommassa tilanteessa olevien oireilu saattaa provosoida toisen pidemmällä paranemisessa olevan potilaan oireilua. Jos toisen asiat menevät liikaa oman ihon alle, on syytä ottaa etäisyyttä.

Syli-keskuksella on paranemismyönteinen ja kannustava ilmapiiri. Lukemista tai syömisen määristä ei puhuta tarkasti. Keskustelunaiheet ovat välillä syvällisiä ja välillä pinnallisia (ks. blogiteksti Huoneen taulusta). Kävijöiden määrä vaihtelee. On helpottavaa, jos vastapuoli kertookin kokeneensa ihan samaa, vaikka itse on miettinyt olevansa ihan hullu. Toinen voi puolesta sanasta tavoittaa sen, mitä olet sanomassa tai mitä koet. Siihen ei pysty kukaan muu kuin saman kokenut.

Meitä on monen ikäisiä ja kokoisia. Kävijöissä on molempien sukupuolien edustajia. Diagnoosilla ei ole väliä. Minä, monen muun tapaan, olen käynyt läpi oirekuvaltaan erilaisia vaiheita (myös ahmintaa, jota moni häpeää tunnustaa). En ole koskaan ollut alipainoinen (ylipainoinen kyllä), jos sillä on ylipäätään merkitystä. Olipa syömishäiriötä sairastavan oirekuva mikä tahansa, on useimmilla kuitenkin yhteisinä nimittäjinä muut kuin syömiseen liittyvät asiat; esimerkiksi vaikeus tunnistaa ja käsitellä tunteita, liiallinen itsekriittisyys ja armottomuus omaa itseä kohtaan, herkkyys, syyllisyyden ja häpeän tunteet jne. Ihmisiä yhdistää persoonallisuuden samankaltaisuudet.

Kaverini totesi minulle kerran ”Eikö syömishäiriö ole prinsessasairaus?”, tarkoittaen sairauden ulkonäkökeskeisyyttä. Vastasin, ettei ole, vaan sitä sairastavat ovat usein äärimmäisen hukassa itsensä kanssa. Vasta viiveellä tajusin, että puhun myös itsestäni. Vertaistuen avulla olen tajunnut asioita, jotka ovatkin osa syömishäiriön oirekuvaa, eivätkä ”normaalia” ajattelutapaa. Syömishäiriöön kuuluu monesti sairaudentunnottomuus, joten jos uskot, ettei sinulla ole kuitenkaan riittävästi ongelmia, sekin saattaa olla osa oireita ja vertaistuki saattaa auttaa oireiden tunnistamisessa.

Rohkaisen sinua lämpimästi tulemaan mukaan! Moni yllättyy, kun vastassa on olohuonemainen tila ja tunnelma. Rohkaisen tulemaan myös toisen kerran, sillä ilmapiiri saattaa olla kiinni kävijöistä ja omasta fiiliksestä. Joku käy vain vertaistukitapaamisissa, toinen vain kahvihetkissä, kolmas ryhmissä, joku kaikissa. Paikalle voi tulla myös silloin, jos ei ole juttutuulella ja haluaa vain istua hiljaa, mutta pelottaa olla yksin tai kaipaa seuraa.

Nimim. SYLI-keskus-kävijä

*Kokkolan Syömishäiriöklinikka oli yksityinen syömishäiriöiden hoitoon erikoistunut yksikkö, joka joutui lopettamaan toimintansa n. 2 vuotta sitten.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Muita kirjoituksia samasta aiheesta