Hei opettajat, tämä teksti on teille!

27.9.2021

Syksy on saapunut ja koulujen alku innosti meidät pohtimaan opettajien – ja ihan kaikkien aikuisten! – roolia lapsen ja nuoren ruoka-, liikunta- ja kehosuhteen kehittymisessä. Seuraava blogiteksti on koottu sosiaaliseen mediaan postaamiemme opettajille suunnattujen postausten teksteistä ja keskustelusta niiden ympärillä.

Siispä! Varhaiskasvatuksen opettajat, luokanopet, aineenopettajat ja liikuntamaikat – sekä ihan kaikki lapsen tai nuoren elämässä mukana olevat aikuiset – kannattaa lukea tämä teksti. Teette uskomattoman tärkeää työtä ja paineita on varmasti paljon. Halutaan tällä tekstillä tukea teitä ja antaa välineitä; ei pelkästään työhön lasten ja nuorten kanssa, vaan itsekin jaksamaan ja voimaan paremmin. 

Opettajat ruoka-, liikkumis- ja kehosuhteen tukena

Sen lisäksi, että opetatte lapsille nuorille tärkeitä ja yleissivistäviä asioita, opetatte heille ihmisenä olemista ja tuette heidän kasvuaan. Päiväkodeissa, eskareissa ja kouluissa opitaan tärkeitä taitoja liittyen muun muassa oman kehon rajoihin ja turvataitoihin. Ruokailutilanteet eivät ole vain lasten tankkaamista, vaan myös ruokakasvatusta varten. Päivittäin ulkoillaan ja liikkumistaitojen oppiminen mahdollistetaan. Nämä on todella keskeisiä asioita nuoren ihmisen ruoka-, liikkumis- ja kehosuhteen kehittymisen näkökulmasta.

Ei olla ihan varmoja, kuinka paljon opettajiin kohdistetaan painetta liittyen kahteen kansanterveyden kestosuosikkiaiheeseen: lasten liika sokerinkäyttö ja liikkumattomuus – mutta uskallamme olettaa, että ainakin vähän. Ehkä osa opettajista ajattelee, että lapsia pitää opastaa ”terveelliseen” syömiseen ja kannustaa liikkumaan enemmän.

On siis täysin ymmärrettävää, että voi tuntua hyvältä idealta ohjeistaa lapsia ja nuoria valitsemaan ”terveellisiä herkkuja” tai kannustaa karkki-/herkkulakkoihin. Tai puhua ruoan kaloreista tai ”riittävistä” liikkumismääristä. On myös täysin ymmärrettävää, että voi tuntua hyvältä idealta hankkia ranteeseensa laite, jota seuraamalla voi varmistua olevansa riittävän hyvä esimerkki, tai ajatella että askel- tai aktiivisuusmittarit olisivat lapsillakin hyvät olla, jotta nähdään, liikkuvatko he ”tarpeeksi”

Syömishäiriölle tyypillinen ajattelu ja käyttäytyminen ei tue kasvua ja hyvinvointia

Haluammekin muistuttaa, että ruokia ei ole tarpeen arvottaa tai syömistä rajoittaa, edes terveellisyyden perusteella. Terveellisyyden tai tiettyjen ruoka-aineiden demonisoimisen sijaan voi puhua esimerkiksi siitä, miten monipuolinen ja riittävä ruoka on vähän kuin rakennuspalikat, joita elimistö tarvitsee kasvaakseen, jaksaakseen ja oppiakseen uusia temppuja.

Liikkumista tai olemista ei ole tarpeen arvottaa aktiivisuuden tai askelmäärien perusteella. Jos liikkuminen ja pystyvyyden kokemukset mahdollistuvat monenlaisille liikkujille ilman paineita siitä, että pitäisi osata tai pitäisi tehdä tulosta, se on riittävästi ja ”tarpeeksi”.

Terveelliset herkut, karkkilakot, kaloripuhe, liikkumismäärien mittaaminen ja muu valistuksellinen terveyspuhe, joka liittyy syömiseen ja liikkumiseen, on sillä tavalla vähän kieroa, että se on myös syömishäiriölle tyypillisen käyttäytymisen normalisoimista ja vahvistamista. Siksi halutaan haastaa teidät miettimään, miten voisitte omalla toiminnallanne olla esimerkkinä oppilaille siitä, että herkkuja voi syödä ilman, että asiaan linkittyy sen enempää hekumointia kuin syyllisyyttäkään, eikä ruokaa – edes herkkuja – ole tarpeen arvottaa terveellisyys-epäterveellisyys-akselilla.

Syömiseen ja liikkumiseen liittyviä asioita ei lähtökohtaisesti tarvitse terveyden nimissä pystyä mittaamaan eikä niitä tarvitse arvottaa määrien tai tulosten perusteella.Syömishäiriölle tyypillinen ajattelu ja käyttäytyminen kun ei oikeastaan tue kenenkäänhyvinvointia ja jaksamista. 

Lisää puhetta intuitiivisesta syömisestä, biologisesta painosta ja biologisesta kehon koosta

Ollaan ymmärretty, että käytännönläheisyyteen ja eri oppiaineiden integroimiseen kannustetaan nykyään. Kun tähän lisätään yhteiskunnassamme vallalla oleva käsitys, että ruokapäiväkirjat ja kaloritiedot kuuluvat terveyttä edistävään syömiseen ja että kehoa ja itseä tulee jatkuvasti hyvinvoinnin nimissä mitata, on täysin ymmärrettävää, että syömisen tai itsen mittaaminen voi tuntua hyvältä idealta upottaa myös osaksi oppituntien sisältöjä.

Halutaankin muistuttaa, että kaloreista puhuminen, ruokien arvottaminen, ruokapäiväkirjat, itsensä punnitseminen tai muunlainen kehon mittaaminen, painoindeksien laskeminen ja näiden vertaaminen toisiin tai johonkin yleisesti hyväksyttyyn ideaaliin altistavat ainavahingollisille ajatuksille ja käyttäytymiselle syömistä ja omaa kehoa kohtaan. Lisäksi ne vahvistavat vallalla olevaa ajatusta siitä, että ruokaa, painoa ja omaa kehoa pitäisi koko ajan tarkkailla. Ne lietsovat lihomisenpelkoa ja vahvistavat hoikkuutta ja lihaksikkuutta ihannoivaa kulttuuria, jolla ei ole terveyden kanssa mitään tekemistä.

Voitaisiinko näiden sijaan saada lisää puhetta ja tehtävänantoja intuitiivisuudesta syömisessä, syömisen riittävyydestä, täysipainoisuudesta, monipuolisuudesta ja sallivuudesta ja biologisesta painosta tai biologisesta kehon koosta?

Fyysistä kuntoa mittaavat testit eivät kannusta liikkumiseen 

Aina kun puhumme liikkumisesta, saamme kuulla lukuisia kokemuksia siitä, miten liikunnanopetus on vienyt liikkumisesta mielekkyyden vuosiksi tai liikunnantuntien huonot kokemukset vaikuttavat edelleen käsityksiin itsestä liikkujana. Toivomme, että nämä kokemukset eivät ole (samassa mittakaavassa) totta enää 2020-luvulla. Liikunnan opetussuunnitelman mukaan näin ei ainakaan ole. Siellä nimittäin puhutaan muun muassa siitä, miten fyysistä kuntoa mittaavat testit eivät kannustakaan lapsia/nuoria liikkumiseen, joukkueita ei pidä muodostaa taitotason, koon tai kuntotekijöiden perusteella ja että lajilähtöisestä oppimisesta on siirrytty perustaitojen, ominaisuuksien ja pätevyyden tunteen vahvistamiseen.

Huonoja kokemuksia kuntotesteihin, suoriutumisen perusteella arvottamiseen ja ei-mielekkäisiin lajeihin liittyen varmasti edelleen on ja tapahtuu, mutta opetussuunnitelmasta se ei näköjään ainakaan jää kiinni. Lisäksi opetussuunnitelmassa puhutaan muun muassa siitä, miten liikunnan opetuksessa tehtävänä on lisätä myönteistä suhtautumista omaan kehoon ja tavoitteena on tukea liikunnallista elämäntapaa.

Jotta myönteinen suhtautuminen omaan kehoon todella lisääntyy ja positiivisia kokemuksia liikuntatunneista kerääntyy, on kiinnitettävä ihan ekstrapaljon huomiota ja sensitiivisyyttä siihen, että liikuntatunneilla jokainen on tiiviisti oman kehon, sen pystyvyyden ja – esimerkiksipukuhuone- ja uimahallitilanteissa – myös ulkoisen olemuksen kanssa tekemisissä ja että se on aika herkkä ja haavoittuva paikka.

Toisin sanoen: kilpailulla, vertailulla, tulosten perusteella arvottamisella, turvattomuudella, pakottamisella ja esimerkiksi arvosanauhkailulla voi rikkoa aika paljon.  

Ihan jokaisella on vastuu, miten ruoasta, liikkumisesta ja kehoasioista puhuu 

Kuten alussa mainittiin, ihan jokainen lapsen tai nuoren kanssa toimiva on vastuussa siitä, miten ruoasta, liikkumisesta ja kehoasioista puhuu ja minkälaista ajattelua tai käyttäytymistä mallintaa. Tai paremminkin: ihan jokaisella lapsen tai nuoren kanssa toimivalla on mahdollisuus vaikuttaa siihen, millä tavalla ruokaan, liikkumiseen ja omaan kehoonsa suhtautuvia ihmisiä heistä kasvaa. On toki niin, että mitä enemmän on valtaa ja mitä suuremmassa auktoriteettiasemassa on lapseen tai nuoreen nähden, sitä enemmän on myös vastuuta. Tai mahdollisuuksia – kummin sen sitten haluaa ajatella.

Olit sitten opettaja, muu koulun henkilökuntaan kuuluva, päiväkodissa työskentelevä, nuorisotyöntekijä, hoitaja, lääkäri, harrastustoiminnan ohjaaja, valmentaja, vanhempi, isovanhempi, sukulaisihminen, naapuri, somevaikuttaja, toimittaja, lähikaupan työntekijä tai mikä tahansa muu lapsen, nuoren elämässä mukana oleva tai elämään vaikuttava ihminen – näiden ajatusten pohtiminen on tärkeää.

Tai oikeastaan: olit sitten kuka tahansa toisia ihmisiä työssäsi tai muuten elämässäsi kohtaava. Koska ei me aikuisetkaan olla näille asioille immuuneja tai näiden asioiden suhteen valmiita. Ihan jokainen on vastuussa siitä, minkälaista ruoka-, keho- ja liikkumispuheen maailmaa toisillemme rakennamme ja ylläpidämme.

Lopuksi 

Emme tiedä tarvitseeko tätä enää edes sanoa ääneen, mutta varmuuden vuoksi vielä tämä:

Kenenkään kehoa, edes aikuisen omaa, ei ole tarpeen kommentoida arvottaen koon tai muun ulkoisen ominaisuuden perusteella. Muistetaan myös, että kehon kokoon vaikuttavat muutkin asiat kuin ruokailu- ja liikkumistottumukset, joten ei viitata niihin edes harmittomassa mielessä.

Jos jokin näissä asioissa mietityttää, olkaa yhteydessä meihin. Ollaan täällä teitä(kin) varten.

Ruoka-, keho- ja kasvurauhaa tähän syksyyn meille ihan jokaiselle!

Katri Mikkilä, asiantuntija ja
Karoliina Hollmén, viestintäkoordinaattori
Syömishäiriöliitto – SYLI

Arkistot

Archives

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Muita kirjoituksia samasta aiheesta