Jäähyväiset empatiakyvyttömyydelle

3.10.2022

Eli matkani eväsrasialle raivoajasta iltapalaempaatikoksi.

Saavuin kotiin työpäivän jälkeen vain huomatakseni, että eväsrasia oli vuotanut repun pohjalle ja tahrinut mukaan pakkaamani työvaatteet ja muistiinpanovälineet. Päädyin kuuraamaan likaantunutta reppua suihkukaappiin, ja niin kastiketahroja löytyi lopulta pesuhuoneen seiniltäkin. Ei auttanut kuin siivota ja kiroilla, vaikka mieleni kaipasi jo sohvannurkkaan iltateelle.

Ärtymykseni taisi hiukan pelästyttää kumppanini. Hän tarjoutui auttamaan siivoamisessa, mikä herätti minussa kiitollisuuden sijasta pelkkää selittämätöntä vastarintaa. Kun siivousoperaation jälkeen minuun vielä iski ajatus pikaisesta iltapalasta ennen nukkumaan menoa, vuosi oma henkinen eväsrasiani yli.

Päässäni räsähti käyntiin kymmenen vuoden takainen, kylmäävän tuttu nauha: Niin sä vaan tulet kotiin sotkemaan ja raivoamaan. Sun toksisessa vaikutuspiirissä on niin paha olla, että muut kokee tarvetta lepytellä sua, ootko nyt tyytyväinen? Koti kaaoksessa ja kaikilla paha mieli, ja sä se vaan mietit jotain iltapalaa. Pistäisit itses kuriin ja järjestykseen ensin, opettelisit käyttäytymään kuin aikuisen kuuluu sen sijaan, että vaan teet, mitä tykkäät.

Päälle pyörähtänyt ajatuskela säpsäytti. Ääni päässäni oli brutaali, empatiasta riisuttu – rankaisevan vanhemman ääni. Ennen kaikkea se oli kohtuuton, vaikka tuntuikin jollain kierolla tavalla oikeutetulta. Hetkeksi minut valtasi suoranainen epäusko.

Näinkö minä yhä puhun itselleni? Näinkö minä yhä itsestäni ajattelen? Näinkö paljon itsevihaa minussa yhä on jäljellä?

Myöhemmin illasta huomasin saaneeni viestin, Syömishäiriöliiton somelähettilästiimistä tuli kysely jäähyväiskirje-teemaisen blogipostauksen perään. Viikkoja olin ajatellut, ettei minulla ole teemasta mitään polttavaa sanottavaa, koska en edes vaikeimpina aikoinani ollut syömishäiriökulttuurissa kiinni siinä määrin kuin moni muu. Yhtäkkinen tunteenpurkaukseni auttoi minua kuitenkin ymmärtämään, että olin tarkastellut aihetta liian pinnallisesti.

Kaikki meistä eivät ole herkkiä ympäristön vaikutuksille, oli kyse sitten mainoksista tai negatiivisesta ruokapuheesta. Läskiviha ja dieettikulttuuri eivät kosketa kaikkia. Menestymispaineet ja tarve suorittaa terveyttä eivät iskostu meistä jokaiseen. Mutta empatiavaje itseä ja toisia kohtaan – sitä ei niin vain vältetäkään.

Kyvyttömyys tuntea myötätuntoa ei ole vain yksilön ongelma, vaikka se siltä pitkälti näyttäytyykin. Ei kukaan meistä synny päässään julma ääni, jonka mukaan ihmisoikeudet on ansaittava oikeanlaisella toiminnalla – jostain tuo ajattelutapa on omaksuttu.

Ilmiön äärelle ei kuitenkaan ole helppo pysähtyä. Kukapa jaksaisi kuunnella, kun kutsumaton kriitikko syyllistää ja painostaa kaikki päivät. On yksinkertaisempaa vaientaa nalkutus sairaan itsekontrollin keinoin.

Niin alkaa monen syömishäiriö.

Päädyin luovuttamaan reppuni kanssa ja ripustin sen parvekkeelle kuivumaan. Sitten valmistin iltapalaa ja keitin pannullisen teetä. Pyrin aktiivisesti sivuuttamaan kriitikon ja antamaan tilaa sen kilpailijalle, sisäisen isoäidin äänelle:

Nyt kävi näin. Ei se mitään. Yritit parhaasi. Eiköhän se riitä. Muistithan syödä? Ei mitään hätää. Kaikki on hyvin. Ehkä lisää teetä?

Eväsrasiaepisodini kuitenkin konkretisoi minulle sen, että töitä itsemyötätunnon ja -arvostuksen ylläpitämiseksi on tehtävä arjessa jatkuvasti. Yhteiskuntamme ankaruus piilee siinä, että yleinen vaativuuden ilmapiiri on helppo sisäistää. Alitajunnan tasolla kytevä riittämättömyyden tunne löytää kuitenkin aina tiensä pintaan muodossa tai toisessa – minun tapauksessani itseinhopuuskana iltapala-aikaan. Jotta vastaavilta katastrofeilta vältyttäisiin, haluan jättää lopulliset hyvästit empatiakyvyttömyydelle.

Tilalle toivon radikaalia lempeyttä sekä itseäni että muita kohtaan.

Opri
Kirjoittaja on Syömishäiriöliiton somelähettiläs ja
kirjoitus on osa somelähettiläiden jäähyväiskirjeiden sarjaa

Arkistot

Archives

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *