Kun keho ei toimi

1.4.2019

Tutkimusten mukaan yksi tärkeimmistä arvoista suomalaisille on terveys, ja moni saakin viettää elämäänsä vailla sen kummempia kremppoja pitkäänkin. Mutta mitä sitten kun keho sairastuu? Mieli ja keho ovat samaa kokonaisuutta, ja toisen sairastuminen ei voi olla vaikuttamatta toiseen. Olemme tottuneet yhdistämään krooniset vaivat ja sairaudet vanhuusikään, vaikka tosiasia on, että keho voi sairastua iästä riippumatta. Vaikka erilaiset sairaudet koskettavat monen eri ikäisen ihmisen arkea, on vallalla kuitenkin ajatus siitä, että sairaudet hoidetaan sairaalamaailmassa, ja sitten kun parannutaan, voidaan huoletta palata takaisin vanhaan, tuttuun ja turvalliseen elämään.

Somaattisen sairauden iskiessä terveydenhuolto toimii usein hyvin, ainakin somatiikan osalta. Sairastuessani viime jouluna keuhkokuumeeseen minusta huolehdittiin pikkukaupungin parjatussa terveyskeskuksessa erittäin hyvin: Pääsin ensiapuun otattamaan tulehdusarvoja joulunpyhinä, ja lääkäri soitteli perään, vaikka ei erikseen oltu edes sovittu. Diagnoosia odotin kolme päivää, mikä kuulostaa lyhyeltä ajalta mutta korkeassa kuumeessa sängynpohjalla maatessa tuntui ikuisuudelta. Sain kuitenkin heti diagnoosin varmistuttua tarvittavat lääkkeet ja ohjeet, miten oloa voisi lievittää ja toipumista edesauttaa. Hoidin itseni toimintakykyiseksi muutamassa viikossa, en lähtenyt liian aikaisin hyppimään vaan huolehdin riittävästä levosta ja tiesin olevani kuukauden, parin sisällä taas kunnossa. Pystyin tähän kaikkeen, koska minulla oli tarvittavat voimavarat ja ymmärsin että tilanne ei ole pysyvä.

Entä kun kyse ei olekaan kertaluonteisesta sairastumisesta? Mitä silloin tapahtuu mielessä – ja minkälaista apua ja tukea selviytymiseen olisi tärkeää saada?

Kun keho pettää, eikä syytä välttämättä löydy heti, iskee monen mieleen epätoivo. Miksi en pysty siihen mitä ennen? Mitä tapahtuu, mistä on kyse, miten siitä selviän – ja miksi kehoni ei toimi kuten aiemmin? Epävarmuus ei voi olla vaikuttamatta arjen toimintaan, eikä tilannetta helpota se, että netti ja some on täynnä toinen toistaan huonompia neuvoja. ”Ai ei suoli toimi? No sä varmasti syöt väärin. Jätä pois se-tämä-tuo”. ”Ai päätä särkee tai veriarvot on heikot? No jätä pois se-tämä-tuo, koska mun serkunkumminkaimallakin se auttoi”. Ei, ei, ja ei, ei missään nimessä näin! Kun keho voi huonosti, on äärimmäisen tärkeää pitää huoli siitä, että se saa tarvitsemansa rakennusaineet voidakseen korjautua. Tuskin kukaan autolleenkaan sanoo, että koetapa nyt vaan liikkua, vaikka rengas on puhki, kyllä se vanne kestää.

Ja huomaatteko, että näissä kovin tavallisissa esimerkeissä huomio kääntyy siihen, että sairastuminen tai kehon krempat olisivat itse aiheutettuja. Ei pidä paikkaansa! Keho sairastuu, koska se sairastuu. Syyllisten etsintä tai itsesyytökset eivät auta toipumaan, voimaan hyvin tai sopeutumaan uuteen elämään kroonisen sairauden rinnalla.

Kuten yllä todettiin, kehon sairastuminen ei voi olla vaikuttamatta myös mieleen. Ajassa, jossa pystyvää, aktiivista ja voimakasta kehoa ihannoidaan, voi oman kehon toimimattomuus ja sairauden tuomat muutokset (esimerkiksi kehon kokoon) sysätä oman kehosuhteen mykkyrälle. Käsitys omasta itsestä toimivana, pystyvänä ja osallistuvana ihmisenä muuttuu väkisin, jos oireet pakottavat kerta toisensa jälkeen jäämään kotiin tai pahimmassa tapauksessa sängynpohjalle. Vähitellen alkaa eristyä omasta aiemmasta arjestaan. Sairaalamaailma raskaine tutkimuksineen ja toimenpiteineen voi käydä omaa opiskelu- tai työpaikkaa tutummaksi, lääkkeiden sivuvaikutukset ovat epämiellyttäviä sietää ja terveiden läheisten suhtautuminen on monesti ymmärtämätöntä, kun kyse on pelottavista, kivuliaista, hallitsemattomilta tuntuvista asioista.

Tällaisessa tilanteessa moni pyrkii jatkamaan arkeaan sitä muuttamatta, voimavarojen ja jaksamisen vähäisyydestä huolimatta. Elämä muuttuu väkisin suorittamiseksi – on pakko jaksaa, on pakko kestää kipua, on pakko pystyä samaan kuin ennenkin, vaikka keho koettaisi kaikin tavoin viestiä siitä, että nyt on aika pysähtyä.

Aika monta pakko-sanaa edellisessä virkkeessä. Kuulostaa kovin vaativalta (ja tutulta ajatusmaailmalta myös syömishäiriöihin liittyen). Erilaiset elämän käännekohdat ja kriisit ovat tunnetusti hyviä kasvualustoja syömishäiriön, masennuksen tai ahdistuksen puhkeamiselle, ja ravitsemuksen rajoittaminen ja jaksamispakko toimivat näille oivana lisäravinteena. Toisilla mieli kestää epävarmuutta ja kolhuja paremmin kuin toisilla, mutta varmaa on, että itsemyötätunto, lepo ja omien tarpeiden kuuntelu ovat kehon hyvinvoinnille monin verroin tärkeämpiä kuin suorituspakot omassa arjessa.

Tässä olisi siis puuttumisen paikka. Omien voimavarojen huomioinnin merkitystä ei voi liioitella. Oli sairaus tai vamma mikä tahansa, arkeen ja arjesta selviytymiseen on tärkeä kiinnittää huomiota. Mitä juuri minun arkeeni kuuluu? Voisinko jotain tehdä eri tavalla? Onko jotain minkä voin jättää vähemmälle huomiolle? Tarvitseeko juuri nyt, haastavassa tilanteessa, jaksaa se kaikki mitä jaksoi terveenä?

Kun elämä on epävarmaa, oma terveys tai hyvinvointi pettää tai tuntuu ettet jaksakaan, uskallatko hyväksyä oman voimattomuutesi? Lupaatko puhua itsellesi ja kehollesi lempeästi? Huomaatko muistuttaa itseäsi, että tässä hetkessä riittää se, että hengität? Muita pakkoja ei tarvita.

Ritva Näräkkä, järjestösuunnittelija, Syömishäiriöliitto – SYLI ry

P.S. Kun keho sairastuu, tulehdus jyllää ja säryt palaavat aina uudelleen, sovitaanko että siinä vaiheessa ei mietitä laihduttamista? Laihduttaminen ei kuulu oikeastaan mihinkään vaiheeseen, mutta kaikkein vähiten siihen, kun keho ja mieli ovat jo valmiiksi pinteessä sairauden tai erilaisten, vielä selvittämättömien oireiden vuoksi. Omasta hyvinvoinnista huolehtiminen ja itsemyötätunto sen sijaan kuuluvat kaikille!

Arkistot

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Muita kirjoituksia samasta aiheesta