Kuvassa oranssilla taustalla teksti: Älä laihduta -päivä 6.5.

Liikkuminen, laihdutuskulttuuri ja Älä laihduta -päivä – mistä Älä laihduta -viikolla puhuttiin?

12.5.2021

Tänä vuonna Älä laihduta -päivä kirvoitti meidät pohtimaan, kuinka paljon laihdutuskulttuuri vaikuttaa ajatuksiimme liikkumisesta ja siihen, miten liikumme. Tämä blogiteksti on koottu Älä laihduta -viikon somekampanjan aiheista ja niihin tuottamistamme teksteistä.

Älä laihduta -päivän teemana tänä vuonna liikkuminen

Liikkuminen yhdistetään usein laihtumiseen tai kehonmuokkaamiseen – ehkä enemmän ja useammin kuin ollaan edes valmiit myöntämään. Eikä se tavallaan ole ihme, onhan liikkumiseen vuosikausien ajan motivoitu ihmisiä laihtumis-, kehonmuokkaus- tai kaloreidenkuluttamiskärjellä.

Laihduttaminen tosin on jo kohta vuosikymmenen ajan ollut terminä poissa muodista, varsinkin liikunta-alalla tai liikkumisesta puhuttaessa. Laihduttamisen sijaan puhutaan elämäntapamuutoksesta, lihaserottuvuudesta ja kehonkoostumuksen muokkaamisesta.

Elämäntapamuutos, jota mitataan vaa’alla tai mittanauhalla, on laihduttamista. Lihaserottuvuuden lisääminen tai kehonkoostumuksen muokkaaminen on laihduttamista. Kaloreiden kyttääminen ja niiden kuluttamisesta motivoituminen on laihduttamista. Ne ovat vain trendikkäämpiä ja ehkä hyväksyttävämpiä tapoja ilmaista täysin sama asia.

Älä laihduta -päivä sanoo paljon muutakin kuin vain, että älä laihduta. Älä laihduta -päivä tunnistaa ja näkee koko ajan laajemmin, mitä kaikkea vahingolliseen laihdutuskulttuuriin liittyy.

Miksi liikumme siten, miten liikumme?

Miksi oikeastaan liikumme siten, miten liikumme? Tai miksi emme liiku?

Entä jos liikkumiseen löytyisikin muita kannustimia kuin mittaamiseen ja suorittamiseen keskittyviä ja laihdutuskulttuurista kumpuavia keinoja? Entä jos lihava ihminen saisi liikkua ilman oletusta siitä, että hän yrittää laihtua? Vaikuttaisiko se liikkumisen tapaan?

Miten liikkuisimme, jos ei tarvitsisi miettiä onko juuri se liikkumisen tapa tehokasta tai minkälaisia terveyshyötyjä siitä saa? Tai jos ei tarvitsisi miettiä, täyttääkö liikkuminen suosituksia tai esimerkiksi ranteessa välkkyvän mittarin asettamia tavoitteita?

Miten liikkuisit, jos kaikki olisi mahdollista?

Hyvä kysymys pohdittavaksi kaikille on: miten liikkuisit, jos kaikki olisi mahdollista? Tai kääntäen: mikä estää liikkumasta juuri sillä tavalla, mikä tuntuu itselle luontaiselta ja tuottaa juuri sinulle iloa?

Jos esimerkiksi saisi liikkua vapaana sellaisista ajatuksista, joissa liikkumisen hyödyt liitetään ensisijaisesti painoon, suorituskykyyn tai ulkonäköön? Jos ei tarvitsisi miettiä varusteita, hintoja, osaamista, pystymistä, kehittymistä, muiden ajatuksia tai sitä, miltä liikkuessa näyttää? Jos ei tarvitsisi miettiä onko riittävän jotain voidakseen liikkua juuri tällä tavalla?

Lapsenomainen tarve liikkua ja into opetella ja oppia uusia tapoja liikkua häviää herkästi siinä vaiheessa, kun liikkumiseen liitetään kilpailu ja vertailu tai kun liikkumisesta tulee suorittamista. Tai silloin, kun opitaan, että tehokkaan ja hyödyllisen liikkumisen mukamas kuuluukin olla vähän tuskaista. Tai kun osaamattomuuteen tai huonommuuteen liittyvä häpeä uskottelee, että parempi, kun ei edes yritä.

Entä jos niin ei koskaan tarvitsisi käydä? Miten jo lasten kanssa toimiessa voitaisiin paremmin huomioida tämä?

Toki liikkumishistoriamme vaikuttaa meihin kaikkiin liikkujina. Se onko, saanut tehdä ja kokeilla vapaasti vai onko ohjattu tietynlaisen liikkumisen pariin. Miten eri tekemisen tapoja on arvostettu ja arvostetaan? Onko saanut kiitosta tekemisestä ja yrittämisestä vai tuloksista? Onko nauttinut tekemisestä itse vai toteuttanut muiden oletuksia ja odotuksia.

Minkälaiset kannustimet liikkumista ohjaavat? Tulevatko ne ulkoapäin vai sisältä itsestäsi?

Entä jos liikunta-ala onkin osasyynä siihen, että ihmiset eivät liiku itselleen ja hyvinvoinnilleen sopivasti?

Ulkoapäin tulevista kannustimista puheenollen: liikunta-ala tuntuu monilta osin olevan rakentunut mittaamisen, kilpailemisen, kehittymisen ja tavoitteiden ympärille. Tämä pudottaa aika ison joukon ihmisiä pois kyydistään. Ainakin kaikki he, joilla edellä mainitut keinot motivoivat vain itselle vahingollista ajattelua ja toimintaa.

Entäpä kaikki he, jotka eivät koskaan ole pärjänneet urheilukilpailuissa? Onko kukaan heistä koskaan tykännyt niistä kilpailuista? Häviääkö osalla meistä lapsenomainen liikkumisen ilo viimeistään siinä vaiheessa, kun kilpailun ja vertailun keinoin osoitetaan, että olet “huonompi” kuin muut?

Puhumattakaan siitä, kuinka paljon liikunta-alalla rahastetaan ja ratsastetaan painon pudottamisella, kiinteytymisellä ja kehonmuokkaamisella. Sillä, että kaikkien velvollisuus on tavoitella tietynlaista kehoa.

Voimme varmasti kaikki olla yhtä mieltä siitä, että liikkuminen on vauhdista, taidoista ja tuloksista riippumatta ihan yhtä arvokasta. Olisipa hienoa, jos liikkuminen olisi tässä liikkumista, urheilua ja pystyvyyttä ihannoivan maailman sijaan samaistuttavaa ja mahdollista kaikille.

Nykytilanteessa tämä ei tunnu toteutuvan. Meitä mietityttää, onko liikunta-ala olemassa ja saavutettavissa kaikille vai onko se ehkä suunnattu vain tietynlaisille ihmisille, jonkinlaiselle kehoeliitille ja muutenkin hyväosaisille? Pystyykö liikunta-ala tarjoamaan yhtäläisen mahdollisuuden liikkumiseen ja pystyvyyden kokemukseen riippumatta ihmisen koosta, hänen mahdollisista liikkumista rajoittavista tekijöistä tai suorituksen tasosta?

Liikunta-alan kehokuvaston ongelmallisuus

Olemme tottuneet näkemään liikunta-alan kuvastossa ja ehkä alalla laajemminkin aika kapeaa kehoskaalaa. Hoikat, lihaksikkaat, pystyvät ja toimintakykyiset kehot toistuvat kaikessa liikkumiseen liittyvässä markkinoinnissa. Ei siksi ole aivan perätöntä miettiä, vahvistaako liikunta-alan kehokuvastokin ajatusta siitä, että liikkuminen on mahdollista ja sallittua vain tietynlaisille ihmisille.

Miten liikkuisit, jos et saisi mitata liikkumistasi tai kertoa kenellekään kuinka paljon jaksoit, pystyit tai suoritit?

Miten liikkuisimme, jos emme saisi mitata liikuttuja kilometrejä, kulutettuja kaloreita, otettuja askeleita, tehtyjä toistoja, sykettä, liikuttua aikaa… mitään? Miten se vaikuttaisi liikkumiseemme, jos ei saisi tai osaisi verrata sitä mihinkään tavoitteeseen tai yleisesti hyväksyttyyn ja asetettuun ideaaliin? Miten liikkuisimme, jos emme saisi kertoa kenellekään, kuinka paljon pystyi, jaksoi ja suoritti ja miten jälleen toteutti hyvän eli liikkuvan ihmisen elämää?

Ehkä mittaamattomuus mahdollistaisi jotain sellaista, mikä helposti unohtuu mittaamisen alle. Esimerkiksi huomaamaan, minkälainen liikkuminen ja kuinka paljon liikettä juuri tässä hetkessä on sitä, mitä tarvitsee. Tai pohtimaan, kumpi lopulta tuo enemmän mielihyvää, omaa liikkumista mittaavat lukemat ja niistä raportoiminen vai se itse liikkuminen.

Mittaaminen ohjaa helposti siihen, että liikkumisessa pitäisi aina tavoitella jotain tai että liikkumisessa pitäisi aina kehittyä. Mittaamattomuus taas voisi antaa luvan liikkua ihan vain siksi, että pitää siitä. Mittaamattomuus voisi antaa luvan myös siihen, että ei tarvitse kehittyä jatkaakseen juuri sitä liikkumisen tapaa, mikä itselle tuo iloa. Että ei tarvitse jaksaa ja pystyä samaan tai enempään mitä viimeksi, viime vuonna tai kymmenen vuotta sitten.

Mittaamattomuus voisi mahdollistaa sen hyväksymisen, että joskus keho kaipaa enemmän ja joskus vähemmän liikettä. Ehkä mittaamattomuus voisi viedä pois myös täysin tarpeetonta syyllisyyden tunnetta, jota liikkumattomuudesta niin kovin helposti koetaan.

Mittaamattomuus voisi muistuttaa, että mikään liikkumalla saavutettu asia ei koskaan voi määrittää sitä, kuinka arvokas olet ihmisenä.

Annetaan itsellemme lepolupa

Kaiken tämän liikkumispuheen keskellä on tärkeää muistaa, että on todella okei myös olla liikkumatta, hidastaa, pysähtyä ja levätä.

Maailma, jossa elämme, on liikkumista, urheilua, pystyvyyttä ja liikunnallisia urotekoja vahvasti ihannoiva. Uroteko on myös levätä silloin, kun se tuntuu tarpeelliselta ja levätä ilman syyllisyyttä tai huonommuuden tunnetta. Liikkumattomuuden kauhistelun tai liikkumattomuudesta syyllistymisen sijaan voisikin ehkä kääntää ajatukset siihen, miksi on tarve levätä.

Elämässä tulee jaksoja, jolloin liikkuu enemmän, jolloin liikkuu vähemmän ja jolloin liikkuu hyvin vähän. Niin sen kuuluukin olla. Eikä niitä ole tarpeen lähteä arvottamaan, vaan voi vaan todeta, että näin on. Voi myös todeta, että elämässä on monenlaisia ajanjaksoja: vuodet, kuukaudet tai edes päivät eivät ole toistensa kopioita. Elämä harvoin menee sillä tavalla tasaisesti. On aivan loogista, että liikkuminenkaan ei silloin ole tasaista.

Monella on taipumusta ajatella, että liikkuminen auttaa, kun elämässä on kuormitusta, kriisiä tai stressiä. Liikkumisella voi toki olla mielenterveyttä ja jaksamista kohentavia vaikutuksia, mutta on myös tilanteita, joissa kuormitukseen, kriisiin tai stressiin paras apu olisikin pysähtyminen.

Ainakin on syytä pohtia, millä tavoin lisäkuormitus auttaa jo valmiiksi kuormittavassa elämäntilanteessa?

Loppuun muistutus meille jokaiselle: On lupa hidastaa. On lupa ottaa rauhassa. On lupa levätä. Ei tarvitse pystyä, jaksaa ja suorittaa. Tehdään itsellemme hyviä tekoja ja uskalletaan antaa itsellemme lepolupa.

Katri Mikkilä, asiantuntija ja
Karoliina Hollmén, harjoittelija
Syömishäiriöliitto – SYLI

Arkistot

Archives

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Muita kirjoituksia samasta aiheesta