Millä nimellä urheilijoiden syömishäiriöstä puhutaan – vai puhutaanko?

21.1.2019

Naisurheilijan oireyhtymästä puhutaan, kun naisurheilija syö liian vähän kulutukseen nähden ja yleensä myös treenaa paljon (hmm, kuulostaa tutulta). Oireyhtymän tunnusmerkkejä ovat kuukautiskierron häiriintyminen ja luun terveyden heikkeneminen (hmm, edelleen täsmää). Naisurheilijan oireyhtymän sanotaan pahimmillaan johtavan syömishäiriön puhkeamiseen (ahaa, ai se ei siis vielä ollutkaan puhjennut, sori, luulin, kuulosti siltä), rasitusmurtumiin ja harjoittelutaukoihin.

Naisurheilijan oireyhtymän sijaan on alettu puhua yhä enemmän suhteellisesta energiavajeesta urheilussa. Tämä on ehdottoman tervetullut suuntaus (vaikka termi on, jos mahdollista, vielä surkuhupaisampi kuin naisurheilijan oireyhtymä), koska liian kevyet ruokalautaset yhdistettynä suuriin treenimääriin eivät varmasti ole vain naissukupuolisten urheilijoiden ongelma ja tämä epäterve (ja kyllä, vahvasti syömishäiriöltä haiskahtava) combo ei varmasti voi olla vaikuttamatta kenenkään suorituskykyyn ja terveyteen haitallisesti, oli sukupuoli sitten mitä tahansa.

On aivan äärimmäisen ilahduttavaa, että urheilijoiden riittävästä ravinnonsaannista ja hyvinvoinnista puhutaan, sitä en halua kiistää (oli termit surkuhupaisia tai ei). Mutta. Syömishäiriötyöntekijää tässä keskustelussa kuitenkin jää mietityttämään yksi asia. Nimittäin:

Miten naisurheilijan oireyhtymä tai suhteellinen energiavaje urheilussa poikkeaa syömishäiriöstä?

Olen seurannut uutisointia ja keskustelua naisurheilijoiden oireyhtymästä ja suhteellisesta energiavajeesta jo vuosien ajan. Olen alusta asti miettinyt enkä vieläkään ole itselleni osannut selittää, mikä oikeastaan erottaa naisurheilijan oireyhtymän tai suhteellisen energiavajeen (tai miksi sitä nyt ikinä halutaankaan kutsua) syömishäiriöstä?

Ymmärrän toki, että joissain urheilulajeissa treenimäärät ja -ajat voivat nousta todella suuriksi, jolloin energiantarvekin kasvaa niin, että luontainen näläntunne ei vaan tahdo pysyä määrissä mukana. Tai no, rehellisesti ottaen en ihan ymmärrä sitäkään, koska epäilen vahvasti, että näissä tapauksissakin paljon olisi korjattavissa sillä, miten urheilijan hyvästä ravitsemuksesta puhutaan. Epäilen, että kyse on enemmän siitä, että se ruoka, minkä ohjeistetaan olevan urheilijalle soveltuvaa tai mitä urheilija itse oppii pitämään urheilun kannalta optimaalisena, on vain yksinkertaisesti liian kevyttä, liian rajoitettua ja liian ei-sallivaa kulutukseen nähden. Epäilen, että urheilija ei uskalla syödä riittävän intuitiivisesti ja riittävän joustavasti, että kehon todellinen nälkä ja energiantarve tulisi kuitattua.

(Jos joku osaa minulle todistaa tämän olevan toisin, kuulen erinomaisen mielelläni ja olen valmis vaihtamaan kantaani!)

Mitä pidempään olen syömishäiriöiden parissa työskennellyt, sitä vähemmän minulla on tarvetta lokeroida erilaisia syömishäiriöitä. Fyysisiin tunnusmerkkeihin keskittyvät diagnoosikriteerit tuntuvat minusta koko ajan keinotekoisemmilta syömishäiriön määrittäjiltä. Syömishäiriö kun ei ensisijaisesti näy vaa-an lukemassa eikä siinä mitä tai kuinka paljon syö, vaan siinä miten vaa-an lukemaan ja syömiseen suhtautuu ja minkälaiset ajatukset ja tunteet liittyvät syömiseen. Siksi minusta tämä urheilijan syömishäiriön naamiointi naisurheilijan oireyhtymäksi tai suhteelliseksi energiavajeeksi on jokseenkin hassua. Ja vähän surullista.

Kurinalaisuus on avain menestykseen?

Kurinalaisuus ja suorituskeskeisyys ovat piirteitä, joita yleisesti yhteiskunnassamme mutta erityisesti urheilussa ihaillaan. Urheilijoita on ehkä jo lapsuus- ja viimeistään nuoruusvuosista asti opetettu kurinalaisuuteen, niin syömisessä kuin harjoittelussakin. Luotu kuvaa siitä, että menestyäkseen ei ole varaa höllätä. Mustavalkoinen, kurinalainen suorittaminen saa urheiluskenessä osakseen pelkkää ihailua ja kannustusta.

Niin kauan kunnes tipahtaa. Kunnes kroppa pysäyttää. Kunnes tulee jokin sellainen vamma, mikä pakottaa pysähtymään. Kunnes kroppa onkin peruuttamattomasti rikki ja urheilu-ura ohi.

Hups. Sitten ihmetellään, että kuinkas tässä nyt näin kävi?

Niin. Hankalahan niitä ilmiselviä syömishäiriön tunnusmerkkejä (suorituskeskeisyys, kurinalaisuus, mustavalkoisuus suhteessa treenaamiseen, syömiseen, omaan kehoon ja itseen) sieltä olisi ollut havaita, koska ne sattuvat olemaan täysin samat, kuin mitä urheilijoilta odotetaan ja vaaditaan.

Kumpi oli ensin, naisurheilijanoireyhtymä/suhteellinen energiavaje vai syömishäiriö?

Altistaako naisurheilijan oireyhtymä tai suhteellinen energiavaje syömishäiriölle, kuten sanotaan, vai meneeköhän se sittenkin toisinpäin? Syömishäiriölle altis urheilija sairastuu urheilumaailman kurinalaisuuden ja suorituskeskeisyyden myötä syömishäiriöön, karsii ruokavaliostaan turhaksi luulemansa ruoka-aineet, noudattaa tiukan kurinalaisesti saamiaan ruokavalio-ohjeistuksia, treenaa, treenaa ja treenaa. Saa kiitosta, saa aluksi ehkä tuloksiakin, hymyilee ulospäin, vaikka sisällä pahan olon möykky kasvaa kasvamistaan. Ei itsekään tajua ajatella syömishäiriön mahdollisuutta. Koska tämähän on vain urheilijan elämää. Menestyvän urheilijan elämää.

Kunnes sitten alkaa tulla ongelmia. Kunnes tulee tipahdus ja aletaan puhua naisurheilijan oireyhtymästä tai suhteellisesta energiavajeesta. Mutta syömishäiriöstä ei puhuta, ei hyvänen aika. Syömishäiriö on vain se, mihin tämä oireyhtymä tai energiavaje voi pahimmillaan johtaa. Ei tässä vielä sairaudesta voi puhua, kun omilla jaloillaanhan tuo kävelee eikä ole kokonaan vielä lopettanut syömistä (eh?). Ei koska urheilussa syömishäiriö on edelleen tabu. Naisurheilijan oireyhtymä ja suhteellinen energiavaje ovat kivat pikku kiertoilmaisut todelliselle ongelmalle.

Kiertoilmauksien sijaan toivoisin lisää ravitsemusosaamista valmennukseen, herkkiä tuntosarvia aiheeseen liittyen ja ennen kaikkea uskallusta puhua syömishäiriöstä sen oikealla nimellä. Ehkä myös sopivasti höllempää otetta tekemiseen, koska eikös se juoksukin (ja varmasti mikä tahansa muukin urheilusuoritus) kulje parhaiten silloin, kun meno näyttää sopivan rennolta eikä liian totiselta tekemiseltä?

Katri Mikkilä, asiantuntija, Syömishäiriöliitto – SYLI ry

P. S. Lajista riippumatta. Koska mikään urheilulaji ei ole syömishäiriöille immuuni.

Arkistot

4 vastausta artikkeliin “Millä nimellä urheilijoiden syömishäiriöstä puhutaan – vai puhutaanko?”

  1. Kansainvälisen olympiakomitean julkaisuissa suhteellisesta energiavajeesta mainitaan että syömishäiriö voi olla sekä syy että seuraus. Mallissa on kaksisuuntainen nuoli syömishäiriön kohdalla.

    • Upeaa! Toivotaan, että kaksisuuntainen nuoli alkaa pikkuhiljaa näkyä myös julkisessa keskustelussa ja yleisessä tietoisuudessa. 💪

  2. Minäkin koen, että syömishäiriö voi olla joko syy tai seuraus suhteelliseen energiavajeeseen. Tai kolmantena vaihtoehtona siihen ei liity syömishäiriöoireilua, vaan ainoastaan sitä, ettei urheilija tiedä/tajua omaa ravinnon tarvettaan. Uskon, että paljon treenaavalla henkilöllä ei nälkä kerro aina kehon energian tarpeesta, ts. keho voi tarvita lisää energiaa vaikka ei siltä tuntuisi. Toki ammattilaisurheilijoilla on aina tietoa näistä asioista, mutta “tavistreenaaja” voi ravita itseään hyvinkin pelkästään nälkää kuunnellen.

    • Syy tai seuraus eli käytännössä voidaan puhua joka tapauksessa syömishäiriöstä, juuri näin! Ja niissäkin tapauksissa, joissa suhteelliseen energiavajeeseen ei näennäisesti tunnu liittyvän syömishäiriöoireilua (seuraa suoraa lainausta yllä olevasta tekstistä), “paljon olisi korjattavissa sillä, miten urheilijan hyvästä ravitsemuksesta puhutaan. … se ruoka, minkä ohjeistetaan olevan urheilijalle soveltuvaa tai mitä urheilija itse oppii pitämään urheilun kannalta optimaalisena, on vain yksinkertaisesti liian kevyttä, liian rajoitettua ja liian ei-sallivaa kulutukseen nähden. … urheilija ei uskalla syödä riittävän intuitiivisesti ja riittävän joustavasti, että kehon todellinen nälkä ja energiantarve tulisi kuitattua.”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Muita kirjoituksia samasta aiheesta