Paniikkiratkaisuja ja negatiivista ruokapuhetta

18.2.2019

”Mitä parempi itsetunto ja kehonkuva lapsilla on koosta riippumatta, sitä terveempiä aikuisia meillä on tulevaisuudessa”. Jes! Kyllä! Kiitos Jenny Lehtinen näistä sanoista Syömishäiriöpäivillä 2019.

Olemme varmasti kaikki samaa mieltä tästä asiasta… sen jälkeen kuuluu vain rits ja räts, kun todellisuus repii tämän hyväksyvää hykertelyä synnyttäneen ajatuksen palasiksi. Meillä on valtavasti töitä, jotta eläisimme sitä todeksi.

Kärjistäen homma menee näin:

Elämme maailmassa, jossa lihavuutta p e l ä t ä ä n. Onko mitään pahempaa kuin lihavuus, joka kertoo ihmisen tyhmyydestä ja laiskuudesta? Lihavuus, joka tulee yhteiskunnalle kalliiksi. Lihavuus ei ole kaunista ja hyväksyttävää: jos olet lihava, sinun pitää edes yrittää laihtua. Lihavuus on arvotettu niin negatiivisesti, että siitä puhuminen neutraalisti on tehty mahdottomaksi.

Elämme maailmassa, jossa ylipainoisten lasten vanhemmat tuntevat epäonnistuneensa. Paino lienee yksi eniten mitattava asia lapsen kehityksessä ja yksi niistä asioista, joista vanhemmat eniten saavat palautetta vanhemmuudessaan. Lapsen painoon liittyvät, hyvääkin tarkoittavat kommentit menevät helposti tunteisiin, koska p e l k o ja koska myös monen vanhemman oma keho- ja ruokasuhde on huteralla pohjalla: tehdään paniikkiratkaisuja, rajoitetaan ja tuodaan negatiivinen ruokapuhe myös lapsen maailmaan.

Elämme maailmassa, jossa aikuiset välittävät vääristynyttä keho- ja ruokasuhdettaan tahtomattaan eteenpäin. Vai miksi muuksi kuin vääristyneeksi ruokasuhteeksi voi kutsua esim. uudenvuodenlupauksia, jossa luvataan olla syömättä sitä, tätä ja tuota ”kiellettyä” seuraavat 30 päivää tai niin monta päivää, kun somepostaus saa tykkäyksiä?

Elämme maailmassa, jossa on terveydenhuollon ammattilaisia, joilla ei ole mitään käsitystä siitä, miten puhua painosta tai lihavuudesta. Edelleen ihan liian monen lapsen ja nuoren painoon puututaan asenteellisesti ja asiattomasti.

Sinussa on virhe, joka kaipaa korjaamista

”Jos on lapsena lihava, on aina lihava”. Nämä saatesanat ovat jääneet mieleeni pyörimään omilta alakouluvuosiltani. Sain kouluterveydenhoitajalta evääksi monta muutakin ”voimalausetta” ja laihdutusohjetta jo 8-vuotiaana. Nekin muistan. Monessa asiassa on tultu 30 vuodessa eteenpäin, mutta valitettavan paljon on vielä tehtävää. Edelleen vuonna 2019 kouluterveystarkastuksen yhteydessä lääkäri voi 15-vuotiaalle tytölle todeta tämän olevan “kävelevä terveyspommi”. Mitähän hyvää lääkäri ajatteli saavansa aikaiseksi? Tämän tsemppilauseen lääkäri perusti lievästi koholla olevaan painoon.

On realismia, että ylipainoinen lapsi joutuu rakentamaan kehonkuvaansa ja itsetuntoaan ympäristössä, jossa hän hyvin pienestä asti saa kuulla hänessä olevan jotain liikaa. Hän kuulee sitä jo varhaisessa vaiheessa ikätovereiltaan ja se jatkuu pitkälle teini-ikään. Aikuiset yleensä osaavat olla kommentoimatta toisten painoa ääneen (suoraan henkilölle itselleen), mutta asenteet paistavat silti käyttäytymisessä ja mm. omille lapsille välitetyissä malleissa. Ja lapset sitten kommentoivat toisten lasten painoa ja niin edelleen. Siinä on meille ikiliikkuja.

Jokainen varsinkin teini-ikää lähestyvä ja murrosikäinen ylipainoinen lapsi tietää, mitä lihavuudesta yleisesti ajatellaan. Heillä on se p e l k o lihavuudesta, jonka ovat oppineet meiltä aikuisilta. Sillä, miten vanhempana suhtautuu lapsen ja kenen tahansa painoon, on valtava merkitys. Sama koskee myös muita lapsen lähellä olevia aikuisia (opettajia, valmentajia jne). Lapsen kipuilu oman kehonkuvansa kanssa on monelle vanhemmalle vaikeaa. Väitän, että valtaosalle automaattinen ja ymmärrettävä reaktio on yrittää säästää lasta ylipainon aiheuttamilta negatiivisilta asioilta: kommentoinnilta, kiusaamiselta ja kaikelta muulta ikävältä, jonka olemme tottuneet liittämään lihavuuteen. Vanhempana on helpompi sanoa, et ole ylipainoinen sen sijaan, että pysähdyttäisiin pohtimaan, mistä tässä oikein olikaan kyse. On todennäköisesti helpompi miettiä keinoja, miten se paino saataisiinkaan putoamaan sen sijaan, että keskusteltaisiin kehojen erilaisuuksista ja siitä, että kaikki kehot ovat arvokkaita sellaisenaan, eivätkä vasta sitten, kun painoa on riittävän vähän.

Itsensä tykkäämisestä seuraa harvoin mitään huonoa

Kerron teille salaisuuden: on lapsia, jotka harrastavat liikuntaa ja syövät ihan perusterveellisesti, mutta ovat silti painokäyrän yläpään kulkijoita. On lapsia, jotka eivät liiku ja syövät herkkuja siinä missä painavammat ikätoverinsakin, mutta ovat silti hoikkia tai normaalipainoisia. Paino yksistään ei kerro lapsen terveydestä ja hyvinvoinnista. Paino ei myöskään ole muuttumaton asia, johon ei voisi tai saisi ajan mittaan vaikuttaa järkevillä muutoksilla, mutta negatiivisella suhtautumisella ylipainoon saadaan romutettua ihan tervekin ruoka- ja kehosuhde jo lapsena.

Ja vielä: jos lasten painoon puuttuminen perinteisin menetelmin (joita ovat esimerkiksi painon seuraaminen/painokeskeisyys, syö vähemmän/liiku enemmän-puhe, pelottelu terveysriskeistä ja jopa nöyryytys) toimisi, meillä ei olisi lihavia aikuisia. Viimeisten vuosikymmenten menetelmin myös normaalipainoisista lapsista on tullut lihavia aikuisia.

Kehitysehdotus: puhutaan syömisterveydestä (tämäkin lainattu Jenny Lehtiseltä). Eli vähemmän puhetta siitä, mitä ja kuinka paljon syö, enemmän puhetta siitä, miten syö, miksi syö ja milloin syö (tämä lainattu Syömishäiriöliiton asiatuntija Katri Mikkilältä). Terve keho- ja ruokasuhde pitäisi olla lähtökohtana kaikkien, ei pelkästään ylipainoisten, lasten kasvussa.

Kerron toisenkin salaisuuden: jos lihavuus tulee yhteiskunnalle kalliiksi, niin satavarmasti kalliiksi tulevat ne ihmiset, joiden itsetuntoa ja kehonkuvaa on murjottu vuosien mittaan. Se näkyy syömishäiriöinä, masennuksena, työkyvyttömyytenä ja ylisukupolvisena vääristyneenä ruokasuhteena. Se tarkoittaa valtavaa inhimillistä kärsimystä.

Ennen kuin kukaan ehtii huutaa, että ”no nyt se sanoo, että kaikki saavat mässätä niin paljon kuin haluavat ja että me kaikki hukutaan läskiin”, niin juu ei.  Jos kehonkuva ja suhde ruokaan on saanut kehittyä ilman suurta arvolatausta ja jos tykkää itsestään edes noin niin kuin pääsääntöisesti, siitä harvemmin seuraa mitään huonoa.

Tea Viljanen, puheenjohtaja, Syömishäiriöliitto – SYLI ry

Arkistot

2 vastausta artikkeliin “Paniikkiratkaisuja ja negatiivista ruokapuhetta”

  1. Lastensuojelun sosiaalityöntekijänä pistin jakeluun tämän suuremmoisen kirjoituksen työpaikallani, etenkin perhetyöntekijöiden piiriin 🤗 Kiitos Tea !

    • Hei Seija, mahtavaa kuulla, että blogiteksti on päässyt jakoon. Tärkeää viestiä varmasti juurikin sinne perhetyöhön. Kiitos itsellesi! <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Muita kirjoituksia samasta aiheesta