Ruokaa, kehoa ja mielenterveyttä kunnioittava hyvinvointipuhe ei ole vain syömishäiriöön sairastuneiden yksinoikeus
Mitä pidempään teen syömishäiriötyötä, sitä vakuuttuneempi olen, että se tapa, jolla hyvinvoinnista puhutaan syömishäiriötä sairastavalle, on se tapa, jolla hyvinvoinnista olisi syytä puhua ihan kaikille.
Miksi syömishäiriöön sairastuneille on kivammat ruokasäännöt?
Aina kun puhutaan syömishäiriöiden ravitsemushoidosta, päädyn pohtimaan samoja kysymyksiä: Miksi syömishäiriöiden ravitsemushoito on jotain niin erilaista kuin kaikille muille suunnattu ravitsemuspuhe? Miksi näin ei puhuta ruoasta ja syömisestä kaikille? Miksi ensin pitää olla syömishäiriö ennen kuin saa nämä kivammat syömis- ja ruokasäännöt*. Miksi kaikkien muiden hyvinvointia ja terveyttä muka edistäisi se kurinalaisuus, mikä syömishäiriössä on sairautta?
(*säännöt kuvainnollisesti, koska ennemminhän on kyse juuri säännöttömyydestä)
Samat kysymykset voisin esittää myös liikkumis-, suorittamis- ja tehokkuuspuheen näkökulmasta tai siitä, miten lihavuudesta, painosta ja omaan kehoon suhtautumisesta puhutaan. Miksei levon tärkeydestä, suorittamattomuudesta ja biologisesta painosta puhuta samalla volyymillä ihan kaikille – ei vain heille, jotka ovat sairastuneet syömishäiriöön?
Eikö se muka olisi ihan kaikkien hyvinvoinnin, terveyden ja yleisen edun mukaista?
Syömishäiriötä normalisoiva puhe ei ole vahingollista vain syömishäiriön näkökulmasta
Muutosta onneksi on ilmassa. Ruoka- ja kehorauhasta sekä vahingollisesta ruoka- ja kehopuheesta puhutaan koko ajan enemmän. Kun kaksi vuotta sitten julkaisimme ensimmäisen jouluruokarauhapostauksen, olimme käytännössä ainut taho, joka puhui asiasta. Nyt somefeedeissä kieppuu useammankin eri tahon vastaavia postauksia ja isot mediatalotkin ovat jukaisseet/julkaisemassa sisältöä aiheeseen liittyen. Jee!
On hienoa, että asiaan havahdutaan ja että yhä useammat kokevat ruoka- ja kehorauhateemat tärkeiksi. Näissä yhteyksissä toistuu kuitenkin usein lauseenparsi, jossa todetaan vahingollisen ruoka- ja kehopuheen ”voivan pahimmillaan johtaa jopa syömishäiriöön”.
Se vähän häiritsee minua.
Ikään kuin vahingollinen ruoka- ja kehopuhe olisi niin kauan ok, kunhan vain kukaan ei kehitä itselleen syömishäiriötä. Kunhan vaan lähellä ei ole ketään syömishäiriökäyttäytymiseen taipuvaista ihmistä.
Sanoisin ennemmin, että pahimmillaan vahingollinen ruoka- ja kehopuhe vaikuttaa siihen, miten me itsemme ja toisemme nähdään ja minkälaisina voimme kokea kelpaavamme. Se voi pahimmillaan johtaa siihen, että omannäköinen elämä jää elämättä.
Niin voi käydä, oli kyse sinun, minun tai lääkärin mielestä syömishäiriöstä tai ei.
Syömishäiriölle tyypillinen ajattelu ja käyttäytyminen on uusi normaali?
Vahingollinen ruoka- ja kehopuhe voi pahimmillaan johtaa myös siihen, että syömishäiriölle tyypillisestä ajattelusta ja käyttäytymisestä tulee uusi normaali. Tai vaikka siihen, että syömishäiriölle tyypillistä ajattelua ja käyttäytymistä tuotteistetaan ja myydään asiakkaille kivaan kuukausihintaan.
Ei kun, ai niin. Niinhän on jo käynyt.
Muun muassa siksi 2/3 syömishäiriöistä jää terveydenhuollossa tunnistamatta. Syömishäiriökriteereitä täyttämättömästä oireilusta kuten vaikkapa uupumisista, uniongelmista, jaksamishaasteista ja masennusoireista tai siitä omannäköisen elämän elämättä jäämisestä puhumattakaan.
Muun muassa siksi joidenkin hyvinvointifirmojen mielestä voi olla täysin ok markkinoida toimintaansa syömishäiriölle tyypillistä ajattelua ja käyttäytymistä ilmentävällä ”hyvinvointipuheella”.
Voiko syömishäiriöiden hoito kehittyä, jos syömishäiriölle tyypillistä käyttäytymistä normalisoidaan?
Olen nyt reilut kymmenen vuotta ollut jossain roolissa Syömishäiriöliiton toiminnassa mukana. Aina välillä tuskastuttaa, kun tuntuu, että väännämme samojen syömishäiriöhoidon epäkohtien kanssa vuodesta toiseen. Miksi mikään ei muutu?
Viime aikoina olen alkanut miettiä, että ehkä muutosta ei ole tullut, koska olemme keskittyneet vääriin asioihin. Jos puheemme syömishäiriöiden hoidon kehittämisestä kohdistuu yksiköihin, joissa hoidetaan syömishäiriöitä, keskitytään pisaroihin valtameressä. Varsinkin kun tiedetään, että vain murto-osa kaikesta syömishäiriöoireilusta ohjautuu hoitoon.
Olen alkanut miettiä, voiko syömishäiriöiden hoito kehittyä, jos maailma ympärillä normalisoi syömishäiriölle tyypillistä käyttäytymistä. Jos terveydenhuollon ja esimerkiksi liikunta-alan ammattilaisiksi edelleen valmistuu ihmisiä, jotka tekevät työtään syömishäiriön tai lihavuuden stigmaa ylläpitävin keinoin. Jos terveydenhuollossakin ajatellaan, että syömishäiriöön sairastuneille on eri säännöt kuin muille.
Pitäisikö tätä vyyhtiä lähteä purkamaan toisesta päästä?
Ruoka- ja kehorauhaa ihan jokaiselle, ihan jokaisena vuodenhetkenä!
Mitä pidempään teen syömishäiriötyötä, sitä vakuuttuneempi olen, ettei tämä työ ole ”vain” syömishäiriötyötä. Tämä on työtä ihan jokaiselle, joka syö, liikkuu, elää, hengittää, tuntee ja rakastaa.
Siksi toivon ruoka- ja kehorauhaa ihan jokaiselle, ennen joulua, jouluna ja joulun jälkeen – riippumatta siitä, koskettaako syömishäiriö sinua tai lähipiiriäsi. Ei tämä meininki muutu ennen kuin tämä koko meininki muuttuu.
Joulupöydästä voipi aloitella.
Katri Mikkilä
asiantuntija
Syömishäiriöliitto – SYLI ry
***
Tästä tekstistä ei tullut lempeyttä ja lämpöä huokuvaa, voimaannuttavaa joulupostausta teille, jotka sitä olisitte tarvinneet. Tästä tuli asiantuntija-Mikkilän mietteitä syksyn ajalta vuoden päätteeksi. Lempeyttä ja lämpöä voitte käydä lukemassa aikaisemmista Ihana, kamala joulu – miten siitä selviää? Vinkkejä syömishäiriötä sairastavalle -postauksesta ja Ruokarauhaa joulupöytään -postauksesta (tämä on se sama johon jo aiemmin tekstissä linkattiin).