Portaat kuvaavat anoreksiasta toipumista.

Syömishäiriödiagnoosit osa 1: ahmintahäiriö, BED (binge eating disorder)

3.6.2019

Tämä kirjoitus on osa syömishäiriödiagnooseja käsittelevää postaussarjaa. Postaussarjan johdantokirjoituksessa puhuttiin siitä, että diagnoosia oleellisempaa on oireilun vaikutus fyysiseen ja psyykkiseen hyvinvointiin sekä arjen toimintakykyyn. Apua saa ja pitää hakea, jos tunnistaa itsessään syömishäiriölle tyypillisiä ajattelu- ja käyttäytymismalleja, riippumatta siitä, täyttääkö oma oireilu syömishäiriölle asetetut diagnoosikriteerit.

***

Ahmintahäiriö (BED eli binge eating disorder) on syömishäiriön muoto, jonka ulospäin näkyvänä oireena on se, että sairastunut syö kerralla suuria määriä ruokaa. Olennainen tunnusmerkki oireilussa on, että ahmintakohtaukset tuntuvat sairastuneesta täysin hallitsemattomilta (verrattuna esimerkiksi siihen, että moni kokee ylensyövänsä vaikkapa buffet-ravintolassa tai joulupöydässä). Oireiluun ei yleensä kuulu vastaavaa kompensaatiokäyttäytymistä syömisen jälkeen kuin esimerkiksi bulimisessa oireilussa.

Ahmintahäiriössä psyykkisen pahoinvoinnin “itsehoitona” (tietoisesti tai tiedostamatta) käytetään ruokaa ja syömistä. Syömisellä aiheutetaan fyysinen paha olo, joka on tuttu, turvallinen, helpommin siedettävä kuin psyykkinen paha olo, jonka käsittelyyn ei ole terveitä keinoja.

Pitkään toistuessaan ahmintakohtaukset ja hallitsematon syöminen johtavat usein lihavuuteen. Lihavuuden demonisointi ja laihdutusmyönteinen kulttuurimme hankaloittavat ahmintahäiriön tunnistamista ja avun hakemista. Ruoan ja syömisen rooli psyykkisen pahoinvoinnin  “itsehoitona” vahvistuu ja aikaansaa itseään ylläpitävän kierteen.

Ahmintahäiriön syyt ovat moninaiset. Kun kyse on mielen sairaudesta, syyt löytyvät ulkoista pintaa syvemmältä. Esim. Terveyskirjasto listaa sairauden taustalla oleviksi syiksi kuormittavat elämäntilanteet, vaikeudet tunne-elämässä ja itsetunto-ongelmat. Ahmintahäiriötä sairastavilla mm. traumaperäinen stressihäiriö on yleisempi kuin muulla väestöllä.

Kyse on melko yleisestä sairaudesta, vaikka tilastojen mukaan ahmintahäiriötä sairastaa vain 2-3 % aikuisista. On arvioitu, että jopa viidennes vaikean ylipainon vuoksi hoitoon hakeutuvista sairastaa ahmintahäiriötä. Moni kokemuksen ääni kertoo, että välttelee terveydenhuoltoon hakeutumista pelätessään tulevansa vähätellyksi tai väärinymmärretyksi fyysisen kokonsa vuoksi. Lisäksi syömiskäyttäytymiseen perehtyneet asiantuntijat ovat kanssamme yhtä mieltä siitä, että mitä enemmän ihmisellä on ylipainoa, sitä todennäköisemmin taustalla on psyykkistä pahoinvointia ja ahmintahäiriölle tyypillistä häiriintynyttä syömiskäyttäytymistä. Siksi uskallamme väittää, että tilastoissa näkyvät yleisyysluvut näyttävät todennäköisesti vain jäävuoren huipun koko ilmiöstä.

Aiemmassa työssäni SYLI-keskuksen arjessa kohtasin monia ahminnalla oireilevia ihmisiä. Heitä yhdistivät mm. seuraavat asiat: Syömishäiriödiagnoosia ei ollut kuin aivan muutamalla. Hoitoa sairauteen oli saanut vielä harvempi, laihdutuskehotuksia tai muuta epäasiallista kohtelua niin läheisiltä kuin avun hakemisen yhteydessä sitäkin useampi (toki myös positiivisista, hyvinvointia edistävistä kohtaamisista kerrottiin, ja niistä iloittiin yhdessä). Toisilla oli taustalla kymmenien vuosien syömishäiriöoireilu, joka oli vuosien saatossa muuttanut muotoaan aina elämäntilanteen mukaan. Toiset kertoivat ahmineensa jo lapsuudessa, ja kokeneensa siitä syyllisyyttä. Moni kertoi traumaattisista, vaietuista ja käsittelemättä jääneistä elämänkokemuksista, jonka itse liittivät syömishäiriönsä ydinsyiksi. Helpotus siitä, että kyseessä on sairaus, jota on mahdollista hoitaa, ja johon voi itse vaikuttaa, oli usein käsinkosketeltavaa. Tavallinen kokemus oli myös vuosia kestänyt laihduttaminen ja syömisen rajoittaminen.

Hoidossa huomioitavaa

Ahmintahäiriössä vääristyneet ajatusmallit ovat varsin vastaavat kuin muissa syömishäiriöissä. Siihen liittyy usein erilaisia kuuriluonteisia, rajuja laihdutusvaiheita tai ravinnonsaannin rajoittamista muista syistä. Nälkävelan kasvaessa nämä laukaisevat ahmimiskohtaukset. Moni sairastunut on kertonut pelkäävänsä lihomista enemmän kuin mitään muuta, ja kokevansa voimakasta häpeää omasta oireilustaan ja kehostaan. Häpeä ulottuu usein myös mielen ja toiminnan tasolle, jolloin se estää toimimasta omassa arjessa ja elämästä omannäköistä, mielekästä elämää. Pitkän ajan kuluessa muotoutuneet ajatusvääristymät ovat kietoutuneet osaksi sairastuneen käsitystä itsestään. Jotta ahmintahäiriön luonne toimintaa vahvasti rajoittavana sairautena tulisi nähdyksi ja ymmärretyksi, on muistettava, että sairastunut ei välttämättä itsekään avun piiriin hakeutuessaan ymmärrä, kuinka paljon sairaus lopulta rajoittaa paitsi hänen omaa elämäänsä, myös lähipiirin arkea.

Mikäpä sen loogisempi ohje ahmintakohtauksista kertovalle kuin ruoan panttaaminen? Enempää ei voisi mennä pieleen. Ahmintakohtauksiin paras lääke on opetella riittävä, säännöllinen ja täysipainoinen ruokailu, ahmimisesta huolimatta. Kuurilaihduttelun ja ahmintakohtausten jälkeisen, mielipahaan ja morkkikseen yhdistyvän ruoan panttaamisen on todettu ylläpitävän ahmintaoireilua. Tämä tarkoittaa siis suomeksi, että laihduttaminen ja panttaaminen eivät auta, päinvastoin ne vain vahvistavat sairautta. Ensisijaisen tärkeää olisi lopettaa laihduttaminen, luopua laihdutusajatuksista ja opetella noudattamaan täsmäsyömisen periaatteita.

On myös tärkeää muistaa, että ihminen voi olla aliravittu fyysisestä koostaan riippumatta. Kun keho ei saa ravinnosta riittävästi tarpeellisia rakennuspalikoita (kuten silloin, kun syöty ruoka on yksipuolista), se alkaa vaatia lisäravintoa korkojen kera. Vanha ”totuus” siitä, että kehon koon suhde syömiseen ja liikkumiseen olisi puhdasta matematiikkaa, on jo kauan sitten todistettu vääräksi. Ahmintahäiriöön sairastuneet tarvitsevat oikea-aikaista ja asianmukaista hoitoa, joka tähtää minäkuvan eheytymiseen, täysipainoiseen arkeen ja mielekkääseen elämään, ja sitä kautta hyvinvoinnin lisääntymiseen kaikilla mittareilla. Tämä on varmasti myös yhteiskunnalle kustannusvaikuttavinta.

Ritva Näräkkä, järjestösuunnittelija, Syömishäiriöliitto – SYLI ry

***

Lisää luettavaa aiheesta:

  • blogiteksti oireilusta, joka ei täytä diagnoosikriteereitä
  • yhteiskannanotto Myllyhoitoyhdistyksen Ruoka ja riippuvuus -hankkeen kanssa hallitsemattomasta syömisestä ja siihen saatavilla olevasta riittämättömästä avusta
  • yhteiskannanotto LILE ry:n kanssa lihavuuden hoidon resursoinnista ja siitä, että lihavuusleikkaus ei ratkaise lihavuuden taustalla vaikuttavia syitä

Arkistot

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Muita kirjoituksia samasta aiheesta