Syömishäiriödiagnoosit osa 3: anoreksia

17.6.2019

Tämä kirjoitus on osa syömishäiriödiagnooseja käsittelevää postaussarjaa. Postaussarjan johdantokirjoituksessa puhuttiin siitä, että diagnoosia oleellisempaa on oireilun vaikutus fyysiseen ja psyykkiseen hyvinvointiin sekä arjen toimintakykyyn. Apua saa ja pitää hakea, jos tunnistaa itsessään syömishäiriölle tyypillisiä ajattelu- ja käyttäytymismalleja, riippumatta siitä, täyttääkö oma oireilu syömishäiriölle asetetut diagnoosikriteerit. Sarjan ensimmäisessä osassa perehdyttiin ahmintahäiriöön (BED) ja toisessa osassa bulimiaan. 

***

Diagnoosipostaussarjan kolmas ja toistaiseksi viimeinen osa käsittelee anoreksiaa. Olemme tarkoituksella ottaneet diagnoosit käsittelyyn tässä järjestyksessä, anoreksia viimeisenä. Näin siksi, että haluamme rikkoa yleistä ja totuttua kaavaa, missä anoreksia nostetaan aina ensin esiin syömishäiriöistä puhuttaessa. Anoreksia on monen ensimmäinen mielleyhtymä, kun kuulee sanan syömishäiriö. Koska anoreksia on syömishäiriödiagnooseista tunnetuin, sen usein ajatellaan olevan myös yleisin syömishäiriön muoto. Tilastojen valossa anoreksia on kuitenkin syömishäiriön muodoista melkeinpä harvinaisin: elämänaikainen esiintyvyys on samaa luokkaa tai vähän alhaisempaa kuin bulimian ja selvästi alhaisempaa kuin BED:n. Puhumattakaan epätyypillisistä muodoista ja tilastoihin päätymättömistä syömishäiriöistä, jotka ovat ylivoimaisesti yleisin syömishäiriön muoto.

Anoreksia on kliseisesti sanottuna vain jäävuoren huippu koko syömishäiriöilmiöstä. Kliseistä tai ei, jäävuoren huippu on kovin kuvaava tapa ilmaista asia. Anoreksia on nimittäin syömishäiriön muodoista se, joka useimmiten (ei toki aina) näkyy myös ulospäin. Anoreksian pääoireena nimittäin on syömisen voimakas rajoittaminen, joka tavallisesti johtaa laihtumiseen ja jonka seurauksena on sekä omaa hyvinvointipainoa että yleisten kauneus- ja terveysihanteiden mukaista painoa alhaisempi paino.

Ennen kuin jatkan anoreksian käsittelyä pidemmälle, haluan muistuttaa, että syömishäiriön muodosta riippumatta syömishäiriössä ei ole kyse syömisen ongelmasta. Syömishäiriössä syöminen on oire jostakin. Varsinainen ongelma on syömistä syvemmällä, ja se liittyy yleensä tunteiden käsittelyyn, elämän kriisitilanteisiin tai esimerkiksi traumaattisiin kokemuksiin, joiden käsittelemiseksi ei ole riittäviä keinoja ja taitoja.

Itse asiassa syömishäiriössä voi ajatella olevan kyse itsensä vahingoittamisesta. Syömisen oireilla, anoreksian tapauksessa syömisen rajoittamisella, aiheutetaan itselle fyysistä vahinkoa ja keholle fyysistä pahaa oloa, jonka käsitteleminen on tuttua ja turvallista eikä niin pelottavaa kuin oman psyykkisen pahan olon kohtaaminen ja käsitteleminen.

”Voiko mulla olla anoreksia, vaikken ole edes laiha?”

Lääketieteellisestä näkökulmasta anoreksiaan liittyy aina alipaino. Yksi anoreksian diagnoosikriteereistä on tietyn painoindeksirajan alittuminen (alle 16-vuotiailla tietty prosenttimäärä alle pituuden mukaisen keskipainon). Jos tämä raja ei alitu, puhutaan epätyypillisestä anoreksiasta. Valitettavasti tämä diagnoosikriteerien mukainen raja on valtaosan hyvinvointipainoon nähden kovin alhainen, ja sen alittuminen usein tarkoittaa, että ns. viattomasta laihduttamisesta on jo ajauduttu aika pitkälle syömishäiriön syövereihin.

Meidän näkökulmastamme anoreksia on anoreksia, oli se diagnoosikriteereiden mukaista tai ei (jolloin se siis luokitellaan epätyypilliseksi). Paino ei (yksin) määritä sairauden olemassaoloa, vakavuutta eikä avun tarvetta. Painoa ja diagnoosikriteereitä tärkeämpiä asioita on mm. ne ajatukset siellä kaupan hyllyjen välissä, mistä diagnoosipostaussarjan johdantokirjoituksessa puhuttiin.

”Miksi se ei vaan syö?”

Anoreksialla on geneettinen tausta. Yksinkertaistetusti homma menee niin, että ihmisille, joilla on geneettinen alttius sairastua anoreksiaan, niin sanottu viaton, harmiton laihduttaminen päätyykin olemaan hengenvaarallista. Ihmisillä, joilla on geneettinen alttius anoreksialle, laihtuminen nimittäin saa aikaan muutoksia ruokahalua määrittäviin nälkä- ja kylläisyyssignaaleihin ja palkkiojärjestelmiin liittyvissä aivojen toiminnoissa siten, että sairastunut ei koe tarvetta syödä eikä toisaalta saa syömisestä vastaavaa tyydytystä kuin ihmiset yleensä. Sen sijaan syöminen aiheuttaa voimakasta pelkoa ja syyllisyyttä.

Anoreksiaan sairastunut ei syö siksi, että ei sairautensa vuoksi pysty. Anoreksiaan sairastuneen aivot eivät toimi samalla tavalla kuin terveellä ihmisellä. Viaton laihduttaminen on laukaissut sairauden, josta on tullut koko elämä ja todellisuus. Syöminen on uhka tälle todellisuudelle ja lihomisenpelko on läsnä jokaisessa päivässä ja hetkessä.

”Eikö anoreksiaa sairastava muka itse tajua, että on sairas?”

Syömishäiriö on sairaus, joka tekee kaikkensa, ettei paljastuisi. Syömishäiriö piiloutuu, naamioituu ja väittää sairastuneelle, ettei oikeastaan ollenkaan ole olemassa. Syömishäiriössä sairaudentunnottomuutta aiheuttaa sekä arvottomuuden ja riittämättömyyden tunne, jotka saavat aikaan sairauden vähättelyä ja kieltämistä, mutta sairaudentunnottomuutta voidaan varsinkin anoreksiassa selittää myös neurologisesti.

Erilaisiin neurologisiin oireistoihin liittyvästä sairaudentunnottomuudesta käytetään termiä anosognosia. Anoreksiassa anosognosiaa esiintyy valtaosalla sairastuneista, kun paino on hyvin matala tai paino laskenut hyvin nopeasti. Seurauksena on tällöin terveysongelmien täydellinen kieltäminen, kehonkuvan vääristyminen ja todellisuudentajun hämärtyminen suhteessa ravitsemukseen. Anoreksiaan sairastunut ei siis toden totta itse tajua olevansa sairas eikä ymmärrä esimerkiksi oman syömiskäyttäytymisensä haitallisuutta.

”Eihän se laihuus ole edes kaunista!”

Anoreksia liitetään usein ulkonäköpaineisiin ja ajoittain törmää myös käsitykseen, että anoreksia olisi “vain” liiallisuuksiin vietyä tietynlaisen ulkonäön tavoittelua. Ulkonäkökeskeinen, hoikkuutta ja tietynmallista vartaloa korostava kulttuurimme toki altistaa anoreksiaan sairastumiselle, ja anoreksian usein laukaiseva ns. viaton laihduttaminen voidaan ja usein aloitetaankin tietynlaista ulkonäköä tavoitellen. Itse sairaudella ei sen sijaan ole mitään tekemistä kauneuden tai ulkonäön tavoittelun kanssa.

Anoreksiaa sairastava ei ajattele olevansa kaunis eikä erityisesti tavoittele ulkomuodollaan ja -näöllään viehättävyyttä. Kuten edellä mainitsin, syömishäiriössä ongelma on jossain syömistä ja ulkonäköä syvemmällä. Siksi se ongelma ei myöskään ratkea laihtumisella eikä laihduttamisella. Ja siksi sille laihduttamiselle ei myöskään tule loppua, kun ei se ratkaisekaan sitä ongelmaa.

“Haluisin päästä eroon anoreksian kahleista, mutta en haluis että paino nousee”

Syömishäiriö ei ole syömisen ongelma (sanon tämän nyt jo kolmatta kertaa tämän tekstin aikana, tiedän!). Mutta, siitä huolimatta, syömishäiriöstä voi toipua vain syömällä. Tämä pätee syömishäiriössä aina, riippumatta sen muodosta. Nälkiintyneet aivot eivät pysty käsittelemään asioita, mitä kokonaisvaltaiseen toipumiseen tarvitaan. Siksi syömishäiriöhoidon ykkösjuttuja on a i n a ravitsemustilan korjaaminen eli riittävä syöminen ja riittävän syömisen opettelu. Anoreksiassa ruokaa tarvitaan erityisesti syömisen rajoittamisen aiheuttamien kudosvaurioiden korjaamiseen – ja sitä tarvitaan paljon. Siksi toistan ja alleviivaan: syömishäiriöstä voi toipua vain syömällä. Mutta se ei yksin riitä.

Ravitsemustilan korjaaminen ja painon normalisointi ovat vasta toipumisen alkusoittoa. Jotain tarvitaan syömishäiriön oireiden tilalle. Tarvitaan muita (mielellään terveitä!) keinoja käsitellä hankalia tunteita, elämän kriisitilanteita ja vastaan tulevia traumaattisia kokemuksia. Koska niin tylylle kuin se kuulostaakin elämä tulee kolhimaan ja heittämään märkiä rättejä naamalle jatkossakin. Toipumisesta voidaan puhua vasta sitten, kun tietää, että niistä kolhuista ja räteistä selviää turvautumatta syömishäiriön keinoihin.

Anoreksiasta toipuminen ei valitettavasti ole mahdollista ilman painonnousua. Se ymmärrettävästi pelottaa toipumisen lähtökuopissa ja alkumetreillä. Mutta ei hätää, lohdun sanoja luvassa! Kun anoreksian kahleista päästää ja pääsee irti, paino ja painonmuutokset pelottavat, ahdistavat ja määrittävät omaa arvoa ja ihmisyyttä koko ajan vähemmän. Se voi kuulostaa absurdille siinä vaiheessa, kun kahleet pitävät tiukasti otteessaan, mutta kyllä, siitä juuri toipumisessa on kyse. Ei siitä painonnoususta vaan siitä, ettei se enää tunnukaan niin pelottavalle.

Ja siitä, että tilalle tulee jotain paljon upeampaa: elämä.

Katri Mikkilä, asiantuntija, Syömishäiriöliitto – SYLI ry

***

Tekstin inspiraatio- ja tietolähteenä on käytetty mm. Maudsleyn menetelmä – syömishäiriöiden perhepohjainen hoito -blogin anoreksiaa käsitteleviä kirjoituksia sekä jäsenyhdistyksemme Sisä-Suomen SYLIn Taito-valmennuksen materiaaleja.

Arkistot

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Muita kirjoituksia samasta aiheesta