Kokemuspuheenvuoro: Syömishäiriöoireilu on yksi itsetuhoisuuden muoto
Kansainvälistä itsemurhien ehkäisypäivää vietetään vuosittain 10.9. Itsetuhoisuus ja syömishäiriöt liittyvät valitettavan usein myös yhteen. Ohessa kokemuspuheenvuoro siitä, kuinka moninainen oireilu voi jäädä huomiotta ja avun saaminen näin vaikeutua.
”Syömishäiriö on itsestään yksi itsetuhoisuuden muoto, mutta se voi johtaa valitettavan usein myös muuhun itsensä vahingoittamiseen. Itse sairastin usean vuoden ajan syömishäiriötä ja tilanne eskaloitui siihen pisteeseen, etten halunnut enää elää. Elämäni oli yhtä kitumista ja kaikki tuntui liian raskaalta ja pelottavalta.
Olin hakenut apua useasti eri terveydenhuollon ammattilaisilta. Hain apua masennukseen, mutta mikään ei auttanut. Minulle määrättiin lääkkeitä, mutta ne eivät yksinään tehonneet, vaan pahensivat oloani. Olin umpikujassa ja tuntui, ettei kukaan enää pystynyt auttamaan.
Ihmeen kaupalla selvisin tilanteesta ja pääsin erikoissairaanhoidon piiriin. Olen kiitollinen, että olen edelleen elossa ja synkät ajatukset ovat poissa. Nyt elämäni on syömishäiriöstä vapaata ja niin sanotusti normaalia.
Oma esimerkkini on valitettava ja toivon, että kenenkään muun ei tarvitsisi käydä samaa läpi saadakseen apua.
Esimerkiksi näihin asioihin mielestäni tarvitaan muutosta:
Syömishäiriön tunnistaminen
Olisin toivonut sosiaali- ja terveysalan ammattilaisilta sitä, että he olisivat nähneet, että kärsin syömishäiriötä. Vaikka syömishäiriöni oli ilmeinen, ei yksikään hoitotaho ikinä kysynyt oliko minulla ongelmia syömisen suhteen. En ollut asiaa edes itselleni myöntänyt, joten olisin luultavasti kieltänyt sen, mutta ehkä kysyminen olisi herätellyt minua siihen, että kaikki ei ollut kunnossa.
Kaikki ei ole sitä miltä näyttää.
Olin itsekin kokopäiväisesti työelämässä, siisti olomuoto ja kasvoilla koko ajan tekohymy. Kerroin, että masentaa, mutta sanoin myös, että kaikki jees. Vähättelin ongelmaa – olisikin tärkeää, että hoitohenkilökunta ei oleta kaikkien sanojen olevan siltä, miltä ne kuulostavat. Vakavasti masentunut saattaa pukea kasvoilleen maskin, jolla peittää tunteensa ja liian usein se johtaa väärin kohdatuksi tulemiseen.
Luottamuksen syntyminen on kaikista tärkeintä, kun apua haetaan.
Syömishäiriö ja/tai itsemurhan suunnittelu ovat vielä nykyäänkin tabuja, joten voi olla, että niihin ei suoraan haeta apua, vaan avunpyyntö voi koskea esimerkiksi yleisemmin masennusta, aivan kuten itsekin tein. Jos olisin tuntenut olevani turvassa ja tulevani nähdyksi, olisin ehkä uskaltanut asiasta edes hieman suoremmin mainita.
Luottamuksen lisäksi sairastanut tarvitsee vankkaa ja määrätietoista tukea.
Valehtelu, peittely ja ”kaikki jees”-lauseet kuuluvat sairaudenkuvaan. Monet sairastuneet ovat kilttejä suorittajia, jotka eivät halua olla vaivaksi. Omaa tilanteen vakavuutta ei uskalleta tai kehdata sanoa, kun ei haluta kasvattaa terveydenhuollon jonoja. Ammattilaisen pitää siis joskus vaatia, että hoitoa annetaan tai jatketaan. Jämäkkyys on äärimmäisen tärkeää – itsekin olen muuttunut uhmaikäiseksi, kun luulin pärjääväni itse.
**
Jos sinä, joka luet tätä tekstiä, tunnet, ettei toivoa ole, niin älä ikinä luovuta. Elämä voi yllättää hetkenä minä tahansa ja toivoa on niin kauan kuin on elämää. Sinä selviät tästä.
Hae apua, olet ansainnut sen. Elämme valitettavasti epävarmassa maailmatilanteessa, jossa hoitoon voi olla vaikea päästä, mutta älä luovuta. Syömishäiriöstä tai itsetuhoisuudesta on todella vaikeaa selvitä yksin, joten ansaitset kaiken avun. Terveydenhuollon rinnalla apua voi tarjota kolmas sektori, vahvana suosituksena Syli. Elämä on ainutlaatuinen lahja, joten älä luovu siitä. Sinä riität juuri tuollaisena.”