Diagnoosina syömishäiriö

Tämä blogiteksti on spekulatiivista fiktioita. Se ei perustu tieteelleen tutkimuksiin eikä faktoihin, vaan 15 vuoden kokemukseen syömishäiriötä sairastavien kanssa työskentelystä. Tämän tekstin on kirjoittanut humanisti, ei terveydenhuollon ammattilainen.

Me Syömishäiriöliiton työntekijät pohdimme usein sairastavien ja oireilevien kanssa, mihin eri syömishäiriödiagnooseja tarvitaan. Onko hoidon ja kuntoutuksen sekä toipumisen kannalta välttämätöntä jakaa syömishäiriö epätyypilliseen syömishäiriöön, bulimiaan, BED:iin ja anoreksiaan? Riittäisikö diagnoosiksi yksinkertaisesti syömishäiriö?

Jos olisi vain yksi diagnoosi, jonka nimi olisi syömishäiriö, kohdattaisiinko sairastavia ja oireilevia enemmän ihmisinä kuin diagnooseina? Hoidettaisiinko sairastavia enemmän oireen- kuin diagnoosinmukaisesti? Olisiko hoito yksilöllisempää, jos sitä ei tahdittaisikaan paino tai esimerkiksi ahminta- ja/tai oksennuskertojen määrä vaan psyykkisen hyvinvoinnin ja toimintakyvyn taso?

Diagnoosilokerot ovat keinotekoisia, aikansa eläneitä ja vahvistavat paino- ja numerokeskeisyyttä

Tiedämme sekä tutkimuksista että kokemuksista, että eri syömishäiriödiagnoosien rajat ovat lähtökohtaisesti keinotekoisia. Syömishäiriötä sairastavalla voi olla eri diagnoosien mukaisia oireita samanaikaisesti tai eri oireilutyypit seuraavat toisiaan. Keinotekoisuuden vuoksi suurin osa sairastavista saa diagnoosiksi epätyypillisen syömishäiriön. Usein ajatellaan, että epätyypillinen syömishäiriö olisi jotenkin lievempi tai vähemmän vakavampi kuin muut syömishäiriöt, mutta näin ei ole.

Kuulemme toistuvasti sairastuneilta, että epätyypilliseen syömishäiriöön on sen yleisyydestä ja vakavuudesta huolimatta haastavaa saada hoitoa. Tästä seuraa turhaa vuosien mittaista kärsimystä ja usein vahingollisia yrityksiä saada esimerkiksi paino laskemaan täyttämään anoreksian kriteerit tai lisätä tyhjentäytymiskertoja niin paljon, että bulimian kriteerit täyttyvät. Koska kriteerien täyttyessä sairastunut tunnistetaan ns. riittävän sairaaksi ja hoitoon kelpaavaksi.

Jos olisi vain yksi syömishäiriödiagnoosi, kenenkään ei tarvitsisi laihduttaa itseään tiettyyn kilomäärään tai painoindeksiin saadakseen diagnoosin. Kenenkään ei tarvitsisi ahmia ja kompensoida tiettyä kertamäärää tietyllä aikavälillä saadakseen diagnoosin. Kenenkään ei tarvitsisi sairastua lisää saadakseen hoitoa. Epätyypillistä syömishäiriötä sairastavien, joita suurin osa sairastavista on, ei tarvitsisi tuntea enää huonommuuden tunnetta siitä, ettei heidän syömishäiriönsä ole oikea syömishäiriö.

Paino- ja numerokeskeisyys, mittaaminen ja vertailu on iso osa syömishäiriön oirekuvaa. Eikö olekin aika ristiriitaista, että juuri kilot, painoindeksit, mittaaminen ja numerot näyttelevät niin suurta osaa nykyisissä syömishäiriön diagnostisissa kriteereissä ja niiden myötä myös hoidon tarpeen arvioinnissa ja hoidon suunnittelussa? Fokus pitäisi saada numeroita vastaan taistelusta toipumista tukevaan käyttäytymiseen.

Syömishäiriöiden sisäinen hierarkia syömishäiriötä pahentavana ja ylläpitävänä elementtinä

Syömishäiriöiden sisäinen hierarkia on asia, josta puhutaan vähän, mutta jonka kaikki sairastavat ja toivottavasti myös jokainen ammattilainen tunnistaa. Koska syömishäiriö alkaa pääsääntöisesti yrityksestä laihduttaa (HUOM! Laihduttaminen ei ole sairauden syy vaan laukaiseva tekijä) ja sairauden teknisenä tunnusmerkkinä toimivat erilaiset laihdutuskeinot, on anoreksiaan usein liittyvä äärimmäinen laihuus se, jota syömishäiriötä sairastavat tavoittelevat. Ahmimiskohtaukset ja mahdolliset tyhjentäytymiset koetaan epäonnistumisiksi, jonka jälkeen palataan taas laihdutuspyrkimykseen. BED:tä sairastava, joka ei tyhjentäydy, ylläpitää ahmimiskierrettä laihduttamisyrityksillä. Hoikkuus ja/tai laihtuminen ovat syömishäiriöön sairastuneen mielen mielestä ratkaisu kaikkiin ongelmiin.

Tämä on mielestäni suurin syy, miksi eri syömishäiriödiagnoosit pitäisi poistaa täysin sekä puheesta että diagnoosiluokituksesta ja puhua ainoastaan syömishäiriöstä. Kun kaikilla sairastavilla olisi ”vain” syömishäiriö, ei olisi yhtä tiettyä ultimaattista tilaa, johon pyrkiä. Uskon, että tällainen kulttuurinmuutos tekisi pitkässä juoksussa hyvää sekä sairastaville, hoidolle että koko syömishäiriökeskustelulle.

Diagnoosilokerot estävät syömishäiriön laajemman ymmärryksen

Moderni lihavuustutkimus on hyvä esimerkki siitä, että kun tahtoa on, saavutetaan ilmiöistä riittävän suuri ymmärrys. Modernin lihavuustutkimuksen mukaan lihavuutta ei nähdä yksilön omana valintana, vaan monimutkaisena kysymyksenä, johon liittyy vahvasti yhteiskunnallinen ulottuvuus. Lihavuuden ennaltaehkäisyssä korostetaan ymmärrystä yksilön elämäntilanteesta ja sosioekonomisesta asemasta ja puhutaan poliittisen tason päätöksenteosta.

Syömishäiriöiden suhteen diagnoosilokerot estävät laajemman yhteiskunnallisen ja kulttuurisen ymmärryksen syntymistä sairaudesta. Niin kauan kuin lääketiede perustaa ymmärryksensä syömishäiriöistä numeroille, ei ole mahdollista keskittyä syömishäiriöiden sosiaaliseen, historialliseen, kulttuuriseen ja poliittiseen perustaan. Vaikka syömishäiriöitä on tutkittu myös ei lääketieteellisistä näkökulmista, on lääketieteellinen numeropuhe kuitenkin dominoivaa.

Syömishäiriöiden hoidossa olisi kuitenkin tärkeä olla mukana elementtejä, jotka auttavat sairastavaa ymmärtämään, että syömishäiriö ei ole ainoastaan yksilöön liittyvä sairaus tai vika, vaan kyse on laajemmasta ilmiöstä, joka ei synny tyhjiössä. Tunnistamalla yhteiskunnan ja kulttuurin haitalliset, syömishäiriötä aiheuttavat ylläpitävät ja mekanismit, ollaan jo pitkällä sairauden ymmärtämisessä ennaltaehkäisyn mahdollisuuksista puhumattakaan.

Mitä sitten numeroiden ja fyysisten oireiden tilalle? – Arjen toimintakyky mittarina

Syömishäiriöt ovat psyykkisiä sairauksia, mutta niiden diagnostiset kriteerit keskittyvät nykyisin hyvin pitkälti fyysisten oireiden ympärille. Jos olisi olemassa vain yksi syömishäiriödiagnoosi, voitaisiinko sairautta alkaa diagnosoida ja hoitaa enemmän sen aiheuttaman haitan, kärsimyksen ja toimintakyvyn laskun mukaan?

Syömishäiriö aiheuttaa usein huomattavia vaikeuksia sosiaalisissa tilanteissa, ihmissuhteissa ja päätöksenteossa. Vaikka nykyiset diagnostiset kriteerit eivät täyty, saattaa syömishäiriö aiheuttaa sairastavalle suurta kärsimystä. Sairastava ei ehkä pysty ruokailemaan lainkaan julkisissa tilanteissa ja eristäytyy siksi helposti muista ihmisistä. Ihmissuhteet eivät onnistu, koska kokemus omasta arvottomuudesta on niin voimakas. Päätöksentekokyky saattaa olla syömishäiriön vuoksi niin heikko, että sairastavan kaikki vapaa-aika kuluu kaupoissa ruoka-aineita valiten eikä muulle elämälle jää sijaa. Miksi näitä ei mitata ja arvioida diagnoosia asetettaessa?

Mittaamalla kilojen ja painoindeksien sijasta arjen toimintakykyä saataisiin syömishäiriön oireet paljon monipuolisemmin näkyviin ja niitä olisi myös helpompi hoitaa. Kun syömishäiriö ottaa niskalenkin, jää toimintakyvystä ja laadukkaasta elämästä hyvin vähän jäljelle. Siksi juuri sitä tulisi mitata.

Kirsi Broström, toiminnanjohtaja, Syömishäiriöliitto – SYLI ry