Syömishäiriösensitiivisyys

Miksi ensin pitää sairastua syömishäiriöön ennen kuin saa kivammat ”säännöt” liittyen syömiseen, liikkumiseen sekä omaan kehoon ja itseen suhtautumiseen? Miksi ajatellaan, että muiden terveyttä edistää sellainen kurinalaisuus ja ankaruus, joka syömishäiriötä sairastavalla olisi osa oireilua? Edistääkö joustamaton ja kurinalainen suhtautuminen syömiseen ja liikkumiseen tai oman kehon häpeäminen oikeastaan kenenkään hyvinvointia? Miksi kulttuurimme yleinen tapa puhua ja toimia syömisen, liikkumisen ja kehon koon äärellä on kuin syömishäiriön oppikirjasta? Ja ennen kaikkea: onko sen oltava niin?

Me emme usko, että sen on oltava niin. Me emme usko, että syömishäiriönäkökulman huomioiminen olisi terveyden edistämiseltä pois. Itseasiassa päinvastoin: me uskomme, että syömishäiriönäkökulman huomioiminen on edellytys vastuulliselle ja paremmin ihmisten moninaisuuden huomioivalle terveyden edistämiselle. Tätä syömishäiriönäkökulman huomioimista me kutsumme syömishäiriösensitiivisyydeksi.

Syömishäiriösensitiivisyyden voisi kuvailla olevan kaikenlaista ruokaa, kaikenlaisia kehoja ja mielenterveyttä kunnioittavaa hyvinvointipuhetta ja -toimintaa. Syömishäiriösensitiivisyys on vaihtoehto pitkään vallalla olleelle, painokeskeiselle, lihavuusfobiselle ja kurinalaisuuteen kannustavalle käsitykselle terveydestä ja hyvinvoinnista. Voitaisiinko ajatella esimerkiksi niin, että yksittäinen ruoka-asia ei koskaan ole terveellinen tai epäterveellinen lihottavuudesta puhumattakaan? Terveellisyydessä kun on aina kyse yksittäisten ruoka-asioiden sijaan kokonaisuudesta, ja lihavuudessa paljon muusta kuin yksin ruokavalinnoista. Tai voitaisiinko liikkumattomuuden kauhistelun sijaan miettiä, mitä liikunta-alalla pitäisi tehdä toisin, jotta liikkuminen olisi mahdollista, mielekästä ja turvallista kaikille riippumatta esimerkiksi kehon koosta, liikkumisen tasosta tai taidoista?

Syömishäiriösensitiivinen tapa puhua ruoasta, liikkumisesta ja kehon koosta on vielä uutta eikä kukaan odota, että syömishäiriösensitiivisyys omaksuttaisiin saman tien osaksi omaa ajattelu- ja toimintatapaa. Olemme kaikki kulttuurimme ja historiamme kasvatteja ja valitettavasti kulttuurimme ja historiamme on valtaosin ollut kovin laihdutuskeskeinen ja lihavuusfobinen. Syömishäiriösensitiivisyyden opettelussa liikkeelle voi lähteä vaikka siitä, että alkaa tunnistamaan syömishäiriölle tyypillistä ajattelu-, puhe ja toimintatapaa ympärillään ja itsessään. Tunnistamisen jälkeen voi alkaa kyseenalaistaa ja haastaa, sekä puheen että toiminnan tasolla. Syömishäiriösensitiivisyys ei ole mustavalkoinen ajattelutapa eikä ehkä ole olemassa yksiselitteisen oikeaa tai väärää tapaa toimia. Tärkeintä, että asian äärellä uskaltautuu ja uskaltaa olla kesken.