Lihavuus ja syömishäiriöt – ajatuksia lihavuuden hoidosta
Lihavuudesta ei voi puhua puhumatta syömishäiriöstä, eikä syömishäiriöstä voi puhua puhumatta lihavuudesta. Syömishäiriö ei ole erillinen tai irrallinen lokero, joka koskettaisi vain marginaalista osaa ihmisistä tai tietynkokoisia ihmisiä – päinvastoin. Syömishäiriön ja lihavuuden hoidossa on tai ainakin pitäisi olla enemmän yhtäläisyyksiä kuin eroavaisuuksia. Tätä näkemystä tukee myös lihavuuden päivitetty Käypä hoito -suositus. Suosituksessa todetaan yksiselitteisesti, että syömishäiriöoireet ovat lihavilla tavallisia.
(Suosituksessa todetaan myös, että systemaattista tutkimustietoa syömishäiriöiden tai syömishäiriölle tyypillisen käyttäytymisen yleisyydestä lihavilla ei vielä ole. Systemaattinen tutkimustieto edellyttäisi systemaattisia mittausmenetelmiä ja systemaattista ongelman määrittelyä, mikä ei yhtälössä lihavuus ja syömishäiriöt vielä toteudu.)
Seurasin perjantaina 11.9. THL:n järjestämää ”Mitä uutta lasten, nuorten ja aikuisten lihavuudesta – Käypä hoito -suositus käyttöön” -seminaaria. Seminaarin sisältö oli minua monella tapaa ilahduttava. Heti avajaissanoissa puhuttiin esimerkiksi lihavuuden stigmasta ja siteerattiin yhteiskuntatieteellistä lihavuustutkija Hannele Harjusta. En tarkoita, että seminaari olisi ollut yksinomaan ilahduttavaa kuunneltavaa, mutta seminaari sai minut uskomaan, että puhe lihavuudesta alkaa ehkä pikkuhiljaa kääntyä ihmisen kokonaisvaltaisemmin huomioivaan suuntaan.
Tässä tekstissä käyn läpi seminaarin aikana heränneitä ajatuksiani liittyen lihavuuden hoitoon. Lainaan tässä paljon lihavuuden Käypä hoito -suositusta ja/tai suositukseen liittyvän seminaarin puhujia, mutta valtaosa tekstin sisällöstä on suosituksesta ja seminaarista herännyttä omaa pohdintaani ja omia ajatuksiani. Tekstissä puhutaan lihavuudesta sairautena, joka pitäisi hoitaa pois olemasta vain, koska näin on esimerkiksi Käypä hoito -suosituksessa määritelty.
Lihavuutta (ja syömishäiriöitä) hoidetaan huonosti
Professori Kirsi Pietiläinen uskalsi sanoa sen ääneen: lihavuutta hoidetaan tällä hetkellä huonosti. Lihavuuden hoitoon ei ole resursoitu riittävästi henkilökuntaa eikä varsinaan osaamista. Lihavuuden hoitoon perehtyneiden asiantuntijoiden tasolla ymmärretään koko ajan paremmin, että lihavuuden hoito ei ole perusduunia, jota kuka tahansa terveys-, hyvinvointi- tai liikunta-alan ihminen osaisi peruskoulutuksensa pohjalta toteuttaa. Kyse ei ole siitä, että ”pitää vaan syödä vähemmän ja liikkua enemmän” eikä laadukas hoito tarkoita (professori Pietiläisen sanoin) ”porkkanalla päähän lyömistä”. Siitä huolimatta käytännön tasolla hoetaan edelleen liian usein syö vähemmän, liiku enemmän -mantraa sormea (tai porkkanaa) heristäen.
Samalla kun todetaan ja tiedetään, että lihavuutta hoidetaan tällä hetkellä huonosti, laihdutusbisnes kukoistaa ja rehottaa. Näen yhteyden. Kun terveydenhuollossa ei ole resursseja riittävään ja laadukkaaseen hoitoon, apua etsitään muualta. Kaupalliset laihdutusbisneksen edustajat tarjoavat lähtökohtaisesti sitä mikä myy, ei sitä, mikä on vastuullista tai asianmukaista lihavuuden hoitoa. Kun yhtälöön lisätään yhteiskunnan läskifobia, yksilöä ei käy syyttäminen siitä, että he näiden kaupallisten toimijoiden tarjoamien pikavoittojen ääreen hakeutuvat. (Voisiko sokeriveron sijaan miettiä välillä vaikka haitallinen laihdutusbisnes -veroa?)
Lihavuuden asianmukainen hoito ei lisää syömishäiriöiden riskiä
Seminaarissa todettiin, että lihavuuden asianmukainen hoito ei lisää syömishäiriöiden riskiä lapsilla ja nuorilla. Mieleeni tulvahtivat tässä kohtaa kaikki ne epäasianmukaiset kokemukset, joita syömishäiriöön sairastuneilta olemme kuulleet esimerkiksi painoon puuttumisesta, ja koin tarvetta yskähdellä suureen ääneen. Kunnes hoksasin, että niin, tosiaan: asianmukainen hoito ei lisää riskiä. Entä jos (vai pitäisikö sanoa kun) lihavuuden hoito ei ole asianmukaista?
Toisaalla suosituksessa puhutaan siitä, miten syömishäiriöoireet ovat lapsilla ja nuorilla yleisiä. Jos lihavuus jo lähtökohtaisesti lisää syömishäiriön riskiä lapsilla ja nuorilla, olisiko ollut tarpeen muistuttaa, että syömishäiriöriski on jo olemassa, riippumatta siitä, hoidetaanko lihavuutta asianmukaisesti? Olisiko sitä suuremmalla syyllä tärkeätä kiinnittää huomiota siihen, että lihavuutta ei hoideta syömishäiriön keinoin? Olisiko elintapamuutosten sijaan ollut syytä isommin korostaa myös tunnetaitoja ja itsesäätelykeinoja, jotka lopulta ovat syömishäiriölle tyypillisen käyttäytymisen (jotka voivat lihomiseen johtavina elintapoina näyttäytyä) takana?
Hyvä lihavuuden hoidon tulos voi tarkoittaa syömishäiriöoireiden pahenemista
Lihavuuden määritelmä perustuu yksinomaan rasvakudoksen liian suureen määrään. Lihavuuden hoidossa ja lihavuuden hoidon tutkimuksissa tuloksia ja onnistumista tarkastellaan lähtökohtaisesti rasvakudoksen määrän näkökulmasta. Lihavuudessa ei kuitenkaan ole kyse yksin rasvakudoksen määrästä eikä lihavuuden hoidossa voida hoitaa vain rasvakudosta. Kyse on kokonaisesta ihmisestä ja elämästä, jota ei voi lihavuuden hoidossa sivuuttaa.
Psykologi Susanna Anglé kyseenalaisti seminaarissa osuvasti psykologisten näkökulmien uskottavuusongelman lihavuuden hoidossa ja hoitosuosituksissa. Lihavuuden hoidon näytön asteita määritettäessä psyykeä ja käyttäytymistä joudutaan tarkastelemaan lääketieteen ja luonnontieteen logiikalla. Rasvakudoksen määrässä tapahtuvat muutokset eivät ymmärrettävästi ole se validein mittari mielessä ja käyttäytymisessä tapahtuville muutoksille. Lihavuuden hoidon hyvä tulos voi siksi käytännössä tarkoittaa syömishäiriöoireiden pahenemista.
Kohti liikkumisen ja pystyvyyden iloa – koosta riippumatta
”Jos kuulantyöntö ja hiihto ei kiinnosta, pitää keksiä jotain, mikä kiinnostaa.” Laajentaisin tämän viisaan toteamuksen siihen, että jos askelmäärien ja kalorinkulutusten seuraaminen tai aktiivisuusrannekkeen muka-tsemppaavat kehotukset ylläpitävät syömishäiriölle tyypillisiä ajattelumalleja, pitää keksiä jotain, mikä motivoi liikkumiseen ilman näitä syömishäiriön syyllistäviä ja soimaavia keinoja.
Väitän liikunta-alan ongelmaksi, että alalle hakeutuu pääasiassa mittaamisesta ja kilpailusta syttyviä, ehkäpä urheilijataustaisia liikkujia, jotka lähtökohtaisesti olettavat kaikkien muidenkin motivoituvan mittaamisesta, kilpailemisesta, tavoitteista ja niiden saavuttamisesta. Totuus kuitenkin on, että kaikki eivät motivoidu. On myös paljon ihmisiä, jotka ovat kadottaneet ilon ja palon liikkua juuri liikunta-alan mittaamis- ja tavoitekeskeisyyden vuoksi.
Liikunta-alalle kaivattaisiin siksi kipeästi lisää suorittamisesta, mittaamisesta, kilpailusta ja vertaamisesta vapaata liikkumista. Sellaista, joka voisi tarjota mahdollisuuden liikkumisen ja pystyvyyden iloon koosta, muista oletetuista liikkumista haittaavista tekijöistä tai suoritusta millään tapaa mittaavista numeroista riippumatta.
Ehkä sitten ei lihavuuden Käypä hoito -seminaarin keskusteluosiossakaan jumitettaisi keskustelemaan suomalaisten liikkumissuositusten minuuttimääristä vaan jostain oleellisemmasta.
Painoneutraali lähestymistapa
”Painoneutraali lähestymistapa on yhtä tehokas ja ahmintakäyttäytymiseen taipuvaisilla jopa tehokkaampi kuin painoon ja painonmuutoksiin keskittyvä lähestymistapa aikuisten lihavuuden hoidossa.”
Jos painoneutraali lähestymistapa on vähintään yhtä tehokas, ja osalla jopa tehokkaampi lähestymistapa, miksi sitä ei sitten käytetä lähtökohtaisesti kaikilla lihavuuden hoidossa? Varsinkin, kun ahmintakäyttäytymiseen taipuvaisuus on asia, jota ei voi päältä katsoen tunnistaa, josta ei ensimmäisenä olla vastaanotolla kertomassa ja joka siksi jää usein tunnistamatta.
Lopuksi
Kiitos Susanna Anglé tästä, minulla ei ole tähän mitään lisättävää.
Katri Mikkilä,
asiantuntija,
Syömishäiriöliitto – SYLI ry