Pakkoliikunta ja syömishäiriö

”Liikunta on yksi tehokkaimmista (ja miellyttävimmistä) keinoista edistää terveyttä ja ylläpitää toimintakykyä. Se voi olla täsmäase, jolla ehkäistään tai hoidetaan tiettyä oiretta tai sairautta, mutta ennen kaikkea se on yleislääke, jolla oikein annosteltuna voidaan vaikuttaa edullisesti lähes kaikkiin elimistön toimintoihin.” Näin lukee Duodecim terveyskirjastossa, professori, sisätautien erikoislääkäri, Kansanterveyslaitoksen entinen pääjohtaja Jussi Huttusen artikkelissa terveysliikunnasta.

Herättikö yllä oleva teksti ajatuksia? Minulla herätti. Entä jos liikunnasta tuleekin pakko? Onko se silloin tehokkain tai miellyttävin keino? Artikkelissa ei puhuta mitään pakkoliikunnasta. Sieltä löytyy myös kohta, jossa mainitaan joitakin sairauksia mitkä pitää ottaa liikunnassa huomioon, mutta ei sanaakaan syömishäiriöistä.

Mitä on pakkoliikunta?

Raja, terveen ja tavoitteellisen liikkumisen ja pakkoliikkumisen välillä on kuin veteen piirretty viiva. Liikkuminen voi helposti lipsahtaa terveestä pakonomaiseen.

Liikkumisen määrä ei kerro, onko liikkuminen pakonomaista vai ei. Kaikki paljon liikkuvat eivät suhtaudu liikkumiseen pakonomaisesti. Liikkumisella voi ja saa olla tärkeä merkitys elämässä, ilman että se automaattisesti leimataan pakkoliikunnaksi.

Enemmin ihmisen ajattelu liikkumisen suhteen kertoo, onko kyseessä pakkoliikunta. Jos ajattelee joustavasti ja liikkumiskerran poisjääminen ei aiheuta suurta ahdistusta, eikä siitä aiheudu katastrofia, kyseessä ei ole pakkoliikunta.

Pakonomaisesti liikkuva ei sen sijaan voi ajatella näin joustavasti. Hänen sisäinen maailmansa liikkumisen suhteen on hyvin jäykkää. Ajattelu on mustavalkoista ja pelokasta. Ajatukset liikkumisen suhteen tuottavat ahdistusta. Pakkoliikunnan tahdittamassa elämässä kaikki muu jää liikkumisaikataulujen varjoon. Kehon viestit levon tarpeesta jäävät kuulematta.

Liittyykö pakkoliikunta aina syömishäiriöön?

Näitä ajatuksia liikkumisesta voi olla myös ihmisellä, jolla ei suoranaisesti ole syömishäiriöoireita. Pakkoliikunta on kuitenkin oivallinen alusta syömishäiriön puhkeamiselle sekä syömishäiriön ylläpitämiselle. Liikkumisesta häviää terveyttä edistävät vaikutukset sekä kaikki mielekkyys (vrt. alussa oleva lainaus), kun syömishäiriö ottaa sen työkalukseen. Liikkumisesta muodostuu vähitellen keino paeta ahdistavia tunteita, eikä liikkuja välttämättä itse huomaa pakkoliikkuvansa.

Miten voin auttaa? Mikä voi auttaa?

Tärkeintä, jos huomaat läheisesi pakkoliikkuvan, on kertoa omista havainnoistaan ja huolestaan. Näin voit herätellä pakonomaisesti liikkuvan ajatuksia omasta suhteestaan liikkumiseen. Hän ei tosiaankaan välttämättä ole huomannut itse, kuinka pakonomaista liikkuminen on. Tai jos itse huomaat, ettei liikkuminen tuo sinulle enää iloa tai mielihyvää, juttele siitä läheisen tai ammattiauttajan kanssa.

Aluksi olisi hyvä lähteä miettimään niitä ajatuksia liikkumisesta. Mitkä ovat sinun/läheisen motiivit liikkumisen suhteen? Mitkä ovat ne todelliset motiivit, jotka ajavat liikkumaan? Pakonomaisesti liikkuva usein käyttää juuri näitä liikkumisen terveysvaikutuksia motiiveinaan, kertoessaan muille liikkumisistaan. Tämä on kuitenkin vain näennäinen motiivi liikkumiselle. Taustalla on todennäköisesti jotain ihan muuta, jota liikkuja ei ehkä itsekään ole oivaltanut. Onko liikkuminen pahan olon tai ahdistuksen välttelyä? Ehkä itseinhoa?

Tärkeää on myös kartoittaa ajatusmaailmaa liikkumisen, ruuan ja levon suhteen. Harmistus peruuntuneesta treenikerrasta on ihan inhimillistä. Voimakas ahdistus siitä, ettei esimerkiksi nyt koronaviruksen aikana voi käydä salilla, sen sijaan kertoo, ettei suhde liikkumiseen ole terve. Epäterveestä suhteesta kertoo myös se, ettei esimerkiksi kipeänä pysty jättämään liikuntakertoja välistä. On hyvä myös pohtia, pystyykö liikkuja nauttimaan ruuasta ja syökö hän monipuolisesti, riippumatta siitä, kuinka paljon on liikkunut?

Toivon kaikille liikkumisen iloa!

Jonna Rautavirta
toiminnanohjaaja, SYLI-keskus Kuopio