Syömishäiriöt ja suhde liikkumiseen

Jokaisella meistä on olemassa jonkinlainen liikuntasuhde eli suhde liikkumiseen ja liikuntaan. Tällä suhteella tarkoitetaan mm. sitä, miksi liikkuu, miten liikkuu, minkälaisesta liikkumisesta pitää, miltä liikkuminen tuntuu, minkälaisia asioita se tuottaa arkeen. Liikuntasuhde muokkautuu elämän varrella. Suhde on hyvin linkitettynä elämäntilanteeseen ja riippuu esimerkiksi kulloinkin olemassa olevista voimavaroista.

Yhteiskunnassamme oletuksena on, että jokainen haluaa elää mahdollisimman terveen ja pitkän elämän. Avuksi tähän tarjoillaan auliisti liikuntaa ja jopa pelotellaan monilla eri sairauksilla, ellei liiku riittävästi, säännöllisesti ja jopa juuri tietyllä tavalla.

Harvoin kuulee puhetta siitä, että entä jos oletkin liikkunut liikaa, itsellesi haitallisesti ja pakonomaisesti. Entä jos et ole koskaan syttynyt liikunnasta? Entä jos liikkuminen ei tuotakaan mielihyvää? Unohtuuko liikkumissuosituksista jotain olennaista, koska kaikki eivät liiku, vaikka haluaisivatkin elää terveen ja pitkän elämän? Mitä jos siitä huolimatta sairastuu, vaikka harrastaisikin liikuntaa?

Miksi liikumme? -paneelikeskustelu Syömishäiriöpäivillä

Tämän vuoden Syömishäiriöpäivien ohjelmassa paneelikeskustelu, jossa käsiteltiin mm. liikkumissuhdetta. Tässä paneelikeskustelussa osallisina olivat fysioterapian lehtori Maria, liikunta-alan yrittäjä Siiri sekä kokemuspuhuja Anna. Syömishäiriöliiton Katri oli paneelikeskustelun vetäjänä.

Keskustelussa pohdinta keskittyi siihen, miten me jokainen voisimme suhtautua liikuntaan ja liikkumiseen moniulotteisemmin ja oikeasti terveemmin ja mikä tätä tukisi. Oli ilo saada koulutuspäiville myös liikunta-alan edustaja ja keskusteluyhteys avattua heidän suuntaansa. Myös fysioterapeuttien koulutus ja ammattilaisuus on merkittävässä roolissa kun puhutaan keho- ja liikuntasuhteesta erityisesti syömishäiriöhoidon näkökulmasta.

Liikkumissuhteen huomiointi syömishäiriötyössä

Katri aloitti paneelikeskustelun kysymällä Annalta hänen omasta kokemuksestaan syömishäiriöstä toipumisesta ja sen hoidosta. Kysymys kuului: ”miten hoidossa tuettiin liikkumissuhdetta?” Anna kertoi, että olennaista hänen toipumiselleen oli, että hän koki olevansa valmis parantumaan ja että hänellä oli oma tahtotila siihen. Fysioterapian aloittaminen yhtenä tukimuotona oli ollut hänelle merkittävä asia. Hän koki sieltä saaneensa monipuolisesti tukea keho- ja liikuntasuhteelleen.

Anna puhui päivittäisestä itsensä haastamisesta liikkumiseen liittyvissä asioissa ja ajatustyön tekemisestä toipumisen suuntaan. Hän puhui siitä, miten liikkumiseen liittyvät linkitykset piti ensin purkaa ja uusia käytänteitä opetella ja omaksua.

Jossakin vaiheessa liikunta oli jätettävä ihan kokonaan ja harjoiteltava lepäämistä, mikä Annan mukaan mahdollisti hänelle omaan kehoon tutustumisen uudella tavalla.

Anna nosti puheenvuoroissaan esiin myös tärkeän pointin, että jos toipumisvaiheessa annetaan lupa liikkua tietty maksimiaika, kääntyy se sairastuneen ajatuksissa lähes poikkeuksetta minimiajaksi. Hän puhui siitä, miten liikkumisen salliminen voi ylläpitää oireilua. Myös ns. piiloliikunta, kuten siivoilu, venyttely tai joku muu matalataajuinen liikuskelu tukee syömishäiriön ajattelu- ja toimintamalleja, vahvistaen turvallisuuden ja onnistumisen tunteita ja tällä tavoin tuottaa mielihyvää syömishäiriölle.

Liikuntakiellon sijaan lepolupa?

Annan kokemuksen mukaan liikuntasuhde tulisi syömishäiriöstä parantuessa ikään kuin resetoida. Liikuntakiellon sijaan tarvittaisiin lepolupa, lupa lepäämiselle. Tämän pysähtymisen jälkeen hyvinvointia tukevaa liikuntasuhdetta on mahdollista luoda uudestaan.

Anna myös suhtautui kriittisesti nykyisiin liikkumissuosituksiin, jotka kannustavat ihmistä jatkuvaan liikuskeluun. Hän pohtii sitä, minkälainen maailmankatsomus sisältyy tällaiseen ohjeistukseen, joka kannustaa jatkuvaan aktiivisuuteen ja suorittamiseen. Sairastavan mielessä suositukset kääntyvät usein säännöiksi, joita on noudatettava.

Anna myös pohtii sitä, miksi liikunnalla on niin ylevä paikka maailmassa. Suorituskeskeisyydestä kertoo myös ne omat ajatukset ja tunteet, jotka liittyvät siihen, kun kerrot toisille omien suorituksiesi määristä. Nostavatko ne omanarvontunnettasi vai tukevatko ne kilpailu- ja vertailuviettiäsi? Annan mielestä liikkumisen ei tulisi liittyä itsensä arvottamiseen.

Mitä kuuluu liikkumisen ammattilaisten omalle liikuntasuhteelle?

Maria aloitti omat puheenvuoronsa huomauttamalla, että jo fysioterapeuttien peruskoulutuksessa tulisi kiinnittää huomiota opiskelijoiden omaan liikuntasuhteeseen. Monesti fysioterapeuttiopiskelijat ovat liikunnallisia ja urheilullisia – heitä, jolle liikkuminen on ollut aina helppoa, kivaa ja mielihyvää tuottavaa.

Minkälaiset valmiudet silloin on kohdata ihminen, joka ei esimerkiksi sytykään suoritusten vertailusta? Tai ihminen, jolle liike ei olekaan lääke, vaan päinvastoin?

Opiskelijoiden olisi hyvä oppia tunnistamaan oman kehonsa tarpeita, mutta myös ajatuksia, jotka liittyvät liikkumiseen ja kehosuhteeseen. Sensitiivinen ihmisen kohtaaminen on tärkeämpää kuin liikkumisen reseptin takataskusta vetäminen. Maria korostaa ammattilaisten omien asenteiden merkitystä asiakastyössä, vuorovaikutuksessa ja empaattisessa kohtaamisessa, ja tästä me Syömishäiriöliitossa emme voisi enempää olla samaa mieltä.

Ammattilaisen ajatuksia fiilisliikkumisesta

Ryhmäliikunnan ammattilainen ja liikunta-alan yrittäjä Siiri puhui omasta ajattelumallistaan suhteessa liikkumiseen ja liikunnan ohjaamiseen. Hän kertoi ”fiilisliikkumisideologiastaan” ja siitä, kuinka tärkeäksi itse yrittäjänä kokee, että liikkumaan voi tulla siitä tarpeesta ja olotilasta, mikä kulloinkin ihmisellä on. Hän haluaa itse pystyä tarjoamaan turvallisen liikkumisympäristön, jonne jokainen voi tulla liikkumaan vaikka vain nähdäkseen muita ihmisiä tai viettääkseen aikaa perheenjäsentensä kanssa.

Siiri nostaa esiin ohjaajien puheen ja sanavalintojen merkityksen. Jos esimerkiksi puhutaan, että rentoutuminen on asia, joka pitää ansaita tekemisen kautta (niin kuin ryhmäliikunnassa usein ehkä on totuttu asia sanomaan, ”nyt olemme ansainneet rentoutushetken” tms), eikö silloin toteuteta syömishäiriön sääntökirjaa? Tarvitseeko rentoutumista sen enempää kuin vaikka ruokaa, lepoa, nautintoa tai lomaa ikinä ansaita?

Siiri korostaa moninaista liikkumispuhetta ja sitä, että liikkumaan voi tulla muustakin syystä kuin terveysvaikutuksia tavoitellakseen. Motivaation tulisi löytyä muistakin seikoista, eikä ainoastaan terveyteen kytketyistä suosituksista.

Liikkumisen ilo?

Itseäni jäi vielä mietityttämään se, etten kuullut kenenkään puhuvan varsinaisesti liikkumisen ilosta. Vai pidetäänkö sitä niin itsestään selvänä, että liikunta tuottaa iloa? Monella tuntuu edelleen olevan ajatus, että no pain, no gain ja ilosta viis. Esimerkiksi liikunnasta aiheutuvaa lihaskipua saatetaan pitää merkkinä tehokkuudesta ja saadusta maksimaalisesta hyödystä sen sijaan, että ajateltaisiin kivun liittyvän siihen, että kuormitustaso ei ehkä ollut kohdillaan. Jos jokin tekeminen on ollut kivaa, mutta siitä ei tullut lihakset kipeäksi, sen helposti ajatellaan olevan ns. turhaa. Eikö se, että oli kivaa, voisi olla riittävästi?

Itse ainakin iloitsen siitä, että kehoni liikuttaa minua erilaisissa tilanteissa, eri paikkoihin ja erilaisin tavoin. Se miten liikkuminen vaikuttaa kehooni ja mieleeni on kiinnostavaa ja herättää uteliaisuuden sen suhteen, miten erilaisia tuntemukset ja kokemukset ovatkaan riippuen päivästä, vuorokauden ajasta, omasta fiiliksestä, ympäristöstä, seurasta, säästä… jne. Liikkuminen ilman tavoitteita ja pakkomielteitä on parasta! Tasapainoinen suhde tekemisen, tekemättömyyden, rentouden ja levon välillä voi olla jokapäiväisen havainnoimisen kohteena.

Tuija Luhtala
toiminnanohjaaja
SYLI-keskus Tampere