Syömishäiriötä sairastava kouluruokailussa – miten ruokailut saadaan sujumaan?

18.3.2019

Syömishäiriöstä voi toipua vain syömällä. Toki toipuminen edellyttää paljon muutakin kuin syömistä, mutta syömistä se edellyttää aina ensin. Psyykkinen toipuminen on mahdollista vasta, kun fyysinen vointi ja ravitsemustila on kunnossa. Syömishäiriössä ruoka on tehokkain lääke, jota tarvitaan sekä akuutissa vaiheessa, että myöhemmin, toipumisen edetessä.

Syömishäiriöiden hoitoa toteutetaan ensisijaisesti avohoitona, jolloin ruokailusta huolehtiminen jää jonkun muun kuin hoitotahon vastuulle. Sairastava itse ei toipumisprosessin alkuvaiheessa pysty tätä vastuuta kantamaan. Syömishäiriöiden avohoito toimii parhaiten silloin, kun syömishäiriötä sairastavan läheiset pystyvät ottamaan tarvittavan vastuun ruokailujen huolehtimisesta.

Mutta kuka huolehtii syömishäiriötä sairastavan kouluikäisen ruokailuista koulupäivän aikana sairauden siinä vaiheessa, kun sairastava ei sairauteen liittyvien pelkojen ja ahdistuksen vuoksi itse pysty ikätasoisesti huolehtimaan ruokailuistaan? Tässä blogitekstissä pohditaan kouluruokailun tukemista käytännön kautta.*

Minkälaista tukea tarvitaan?

Kouluruokailun tukeminen tarkoittaa käytännössä ruokailutilanteen tarkkaa valvontaa. Valvova silmä huolehtii, että sairastunut osallistuu kouluruokailuun, annostelee tarjottimelleen vähintään ateriasuunnitelman tai muun sovitun määrän mukaisesti ruokaa, syö kaiken annostellun ruoan eikä piilota tai heitä huomaamatta roskikseen ruokaa.

Kouluruokailun tukeminen ei ole pelkkää isoveli valvoo -henkistä syynäämistä, vaan lisäksi tarvitaan lempeää mutta päättäväistä ohjaamista tilanteissa, joissa koko annoksen syöminen on vaikeaa tai hidasta. Hyväksi havaittuja ja käytettyjä lauseita ovat tällaisissa tilanteissa esimerkiksi: ”tämä on ihan turvallista”, ”ruoka on lääkettä”, ”otapa seuraava haarukallinen”, ”juopa lasi tyhjäksi” jne.

Kouluruokailun tukeminen ei lopu lautasen tyhjentämiseen. Se tarkoittaa valvontaa myös ruokailun jälkeen. Oksentaminen ja pakonomainen liikunta ovat tyypillisimpiä kompensaatiokeinoja, joihin ruokailun jälkeen turvaudutaan. Vessaan jumittumista tai pakonomaiselta vaikuttavan liikunnan harrastamisen havaitsemiseksi tarvitaan valvovaa, siihen puuttuvaa tai siitä vähintäänkin siitä eteenpäin raportoivaa tahoa.

Mitä onnistunut kouluruokailun tuki edellyttää?

Kouluruokailun valvontaa toteuttavien tahojen ei tarvitse olla hoidon ammattilaisia, mutta onnistuneen tuen antamista helpottaa, jos valvojilla on tietoa ja ymmärrystä sairauden luonteesta ja erityispiirteistä. Siitä, että sairastuneeseen ei voi luottaa yhtään. Siitä, että jos huijaamiselle antaa mahdollisuuden, se käytetään ja se pahentaa oireilua. Siitä, että sillä on väliä, onko lautasella ruokaa puoli mittayksiköllistä vähemmän kuin on sovittu. Siitä, että syömishäiriölle ei ole varaa antaa yhtään siimaa vaarantamatta sairastavan terveyttä. Ei silloinkaan, kun sairastunut vaikuttaa fyysisesti jo parempivointiselta.

Valvojan rooli on tuoda sairastuneelle turvaa pelottavimpaan mahdolliseen tilanteeseen – syömiseen. Siksi on tärkeää, että valvova henkilö pysyy itse tilanteessa rauhallisena ja kärsivällisenä. Syömishäiriölle ei ruokailutilanteessa saa antaa piiruakaan periksi tai muuten turvallisuuden tunne häviää.

Valvojan työtä ja rauhallisena pysymistä helpottaa, kun muistaa, että sairastunut ei oireile ilkeyttään tai tahallaan vaan mahdolliset ilkeilyt, valehtelut ja piilotteluyritykset ovat sairauden oireita, joita vastaan sairastuneella ei vielä ole voimia taistella. Ihminen sairauden takana ei yritä sumuttaa, vaan sairaus yrittää.

Onnistunut kouluruokailun tuki edellyttää lisäksi ja ennen kaikkea saumatonta yhteispeliä kodin, koulun, keittiöhenkilökunnan ja hoitavan tahon välillä. Pelisäännöt on oltava kaikille selvät. Jos jotain sovitaan, siitä pidetään tinkimättä kiinni. Jos kaikki ei suju suunnitellun ja sovitun mukaan, tiedon on kuljettava muista päivän ruokailuista huolehtivalle taholle, esimerkiksi vanhemmille, mahdollisimman pian, mielellään välittömästi. Tiedon välittämisestä vastuuta ei voi antaa sairastuneelle itselleen, vaikka hän kirkkain silmin lupaisikin tiedon välittää. Vastuu ei nimittäin siirry silloin sairastuneelle, vaan se siirtyy sairaudelle, joka on valmis tekemään kaikkensa, ettei paljastu.

Mutta kun resurssit?

Kuulin tämän blogitekstin kirjoittamisen yhteydessä syömishäiriötä sairastavan nuoren vanhempaa, joka jakoi kanssani käytännön kokemuksia aiheesta. Alla kokemuksia siitä, miten kouluruokailun valvonnan voi käytännössä toteuttaa ja missä resurssit tulevat vastaan?

Mikä toimi?

  • Ateriasuunnitelman mukainen annostelu. Koulun keittiölle toimitettiin ateriasuunnitelma ja sovittiin, että ateria on valmiiksi annosteltuna siellä missä muutkin erityisruokavalioannokset, erillisellä tiskillä. Nuori ottaa valmiiksi annostellun ruoan.
  • Ruokailun valvonta. Opettaja tai koulunkäyntiavustaja valvoo syömisen.
  • Erityisen tuen päätös. Nuorelle tehtiin erityisen tuen päätös, joka turvaa selustaa ja johon voidaan vedota mahdollisissa ongelmatilanteissa.

Missä mentiin metsään?

  • Lipsuminen annostelusta. Aluksi hyvin toiminut yhteistyö keittiön kanssa lopahti henkilöstömuutosten takia. Valmiista annostelusta oltiin luovuttu asiasta sopimatta ja tiedottamatta. Nuori oli itse annostelut ruuan ja annokset jääneet pienemmäksi.
  • Tiedonkulun puute/viive. Info ruokamäärien vähentymisestä tavoitti vanhemmat viiveellä tai ei ollenkaan. Tiedonkulkua hankaloitti mm. se, että ruokailua valvoneilla koulunkäyntiavustajilla ei ollut mahdollisuutta suoraan tiedottaa vanhempia, koska heillä ei ollut työpuhelinta tai -sähköpostia. Tiedon välittämisestä vastuussa olevalla opettajalla sen sijaan oli ymmärrettävästi muutakin tekemistä, ja välillä tiedot puutteellisista ruokamääristä tulivat päivien viiveellä.
  • Byrokratia. Koulun rehtori ei ole keittiöhenkilökunnan esimies, mikä hankaloittaa yhteisen rintaman muodostamista. Kenelle keittiöhenkilökunta on vastuussa laiminlyönneistä?
  • Nuoren oma kokemus: ”Ei niitä kiinnostanut v****ukaan, söinks mä siellä.” Pitäisi kiinnostaa. Pitäisi kaikin tavoin osoittaa, että sairastunut on arvokas ja hänen hyvinvointinsa on tärkeää, koska siitä juuri syömishäiriössä on kyse. Arvottomuuden ja kelpaamattomuuden tunteesta.

Ymmärrän, että koko muu maailma eikä edes yksi koululaitos voi keskittää kaikkia resurssejaan syömishäiriötä sairastavan lapsen/nuoren syömisen tukemiseen. Mutta. Kyseessä on kuitenkin hengenvaarallinen sairaus. Mietittymään jää, minkälainen haloo ja hulabaloo nousisi, jos muihin ravitsemushoitoisiin sairauksiin uskallettaisiin suhtautua yhtä piittaamattomasti.

Katri Mikkilä, asiantuntija, Syömishäiriöliitto – SYLI ry

***

Tekstin lähteenä käytetty Maudsley-perheet-materiaalia ja Reita Nybergin kokoamaa tietoa aiheesta.

Lisäapua syömishäiriön sairastuneen kohtaamiseen, oli se sitten kouluruokalassa tai jossain muualla, saa meidän Kohtaamisoppaasta, jota voi tilata 7 euron hintaan täältä.

*Tämä blogiteksti on kirjoitettu alaikäisiä syömishäiriötä sairastavia ajatellen. Kirjoituksessa esitettyä ruokailun tukea tarvitsisi moni aikuinenkin syömishäiriötä sairastava esimerkiksi opiskelu- ja työelämässä. Valitettavasti ei ole olemassa lakia, Opetushallituksen tasoista tahoa eikä vanhempia, joilta vastaavaa tukea voisi täysi-ikäisille sairastaville vaatia. Tuen tarve on täysi-ikäiselläkin siitä huolimatta täysin sama.

Arkistot

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Muita kirjoituksia samasta aiheesta