Toipuuko tästä ikinä?

16.3.2020

Toipuminen on yksi paineistetuimmista asioista syömishäiriöön liittyen. Sairastunut tiedostaa itse, että häneltä sitä odotetaan, mutta kokee usein samalla, että on mahdottoman tehtävän edessä. Toipumisen ulottuvuudet ovat moninaiset, ja syömishäiriöön sairastuneen lähellä olevat henkilöt, rooleista riippuen, arvioivat sitä erilaisilla mittareilla.

Uskallanko toipua tästä ikinä?

On ymmärrettävä, että edes syömishäiriöstä toipumisen ajattelu voi olla useasta syystä sairastuneelle kivuliasta. Sairastuneella ei välttämättä ole realistista käsitystä siitä, mitä toipuminen tarkoittaisi – eikä voikaan olla. Moni saattaa sanoa, että voisi toipua, kunhan paino ei nouse (ei, tämä ei ole mahdollista, eikä mikään vastuullinen taho voi luvata, että näin tulisi tapahtumaan, oli syömishäiriön muoto sitten mikä tahansa). Moni pelkää, että tulee hoito- tai muiden tukikontaktien hylkäämäksi ja siten toipumiseen liittyvän kipuilun ja ahdistuksen kanssa jäisi täysin yksin.

Joku voi ajatella, että toivuttuaankin pitäisi pärjätä yksin, samojen vaatimusten kanssa kuin ennen sairastumista. Syömishäiriö on sairastuneelle ratkaisukeino, eikä toipuminen voi tapahtua vain rajaamalla tämä keino pois valikoimasta.

Sinulle, joka et uskalla ajatella toipumista em. syistä: Kyllä, elämässä tulee olemaan jatkossakin ahdistavia asioita. Ei, niistä ei ole pakko selvitä yksin. Toipumismatkalla, ja missä tahansa elämäntilanteessa, on täysin sallittua pyytää apua.

Moni voi miettiä myös sitä, mitä itsestä jää jäljelle, kun oireilu kuoritaan pois. Toipuessa on astuttava sille kuuluisalle epämukavuusalueelle. Ehkä tätä voisi helpottaa muistutus siitä, että sairauden oireisiin voi myöhemmin palata, jos tuntuu siltä, että toipuminen ei ollut sen arvoista. Kuulostaa karulta, mutta näin toipumistyöskentelyyn voi olla helpompi suhtautua. Kun sen tekee omasta valinnasta, rauhassa kokeillen, on helpompi uskaltaa.

Mitä se toipuminen edes tarkoittaa?

Minkälaisia määritelmiä toipumiselle sitten voidaan asettaa – ja kuka on riittävä asiantuntija tämän määritelmän tekemään? Olemassa on jos jonkinlaisia fysiologisia toimintoja mittaavia mittareita, vaakoja ja testejä, mutta henkilökohtainen mielipiteeni on, että aktiivisuusrannekkeet ym. laitteet voi nakata kuuseen (tai kierrättää vastuullisesti, toim. huom). Ne eivät kerro, miltä juuri sinusta omassa kehossasi nyt tuntuu. Ylipäätään ulkoiset mittarit tuntuvat ajavan ihmistä entistä kauemmaksi siitä, että kuulisi oman sisimmän äänen ja tunteensa autenttisina. Pelkät numerot toimivat huonosti uskalluksen lisääjänä.

Minkäänlainen mittari toipumiselle eivät välttämättä (ikävä kyllä) myöskään ole erilaisten hoito- tai tukikontaktien päättymiset. Eivät diagnostiset kriteerit eivätkä muut ulkoa päin määritetyt hoidon saamiseen liittyvät asetukset määritä sitä, miltä sinusta, syömishäiriöstä toipuva, tuntuu tai pitäisi tuntua.

Normaalipaino ei ole sama asia kuin syömishäiriöstä toipunut. Syömishäiriö ei ratkea painolukeman muutoksilla suuntaan tai toiseen.

Hulluttelua, huolenpitoa, nautintoa ja ihanaa epätäydellisyyttä

Minkälaisista asioista sitten voi tietää, että on toipunut? Miten oman toipumisen etenemistä voisi itse arvioida tai seurata? Tarjoan tähän vastaukseksi ärsyttävän monisyisen asian: Oman itsen ja oman elämän eri elementtien rehellisen tarkastelun:

  • Huolehdinko kehostani riittävän hyvin? Saanko riittävästi unta, lepoa ja ravintoa? Riittävän tiheästi ja monipuolisesti? Tunnistanko nälän? Entä väsymyksen? Pystynkö suhtautumaan näihin sallivasti ja joustavasti?
  • Annanko itseni kokea mielihyvää ja nautintoa? Saanko välillä vaikka hullutella? Uskallanko harjoitella näitä asioita?
  • Minkälaiset ovat arvoni? Elänkö niiden mukaista elämää? Edistävätkö ne omaa ja läheisteni hyvinvointia, vai hiertääkö niissä jokin? Mistä se johtuu?
  • Onko minulla lähimmäisiä, joiden kanssa iloita tai surra? Olenko itse se lähimmäinen jollekin, ja sallinko sen, että minusta välitetään? Osaanko ottaa vastaan huolenpitoa?
  • Osaanko puolustaa itseäni? Saanko vedettyä rajan, kun haluan? Teenkö sen tervein keinoin, vai epätervein?

Ja kenties se kaikkein tärkein: Onko täydellisyys ihanteeni? Saanko itse olla epätäydellinen? Onko minulle olemassa ”riittävän hyvän” käsitettä? Osaanko nauttia elämän epätäydellisyydestä?

Ritva Näräkkä
järjestösuunnittelija, Syömishäiriöliitto – SYLI ry

Arkistot

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Muita kirjoituksia samasta aiheesta