Toipumisen tarkastelua

Toipuminen herättää syömisellä oireilevan mielessä usein monenlaisia, ristiriitaisiakin ajatuksia. Milloin olen toipunut syömishäiriöstä? Mitä pitää jättää taakse, jotta olen toipunut? Toipuneena ei varmaan enää ahdista. Entä jos en olekaan toipunut? Mitä sitten tapahtuu, kun toivun? Pystynkö samaan kuin terveet kanssaihmiset? Ja ennen kaikkea: onko minusta toipumaan?

Jokaiselle toipumista pohtivalle haluan sanoa: kyllä sinusta on! Oma epävarmuus on luonnollista ja kuuluu myös syömishäiriön luonteeseen. Avoimuus on paras lääke häpeällisiltäkin tuntuville ajatuksille. Samoja asioita on kuitenkin miettinyt moni toipuva juuri sinua ennen, ja tulee miettimään myös sen jälkeen, kun sinä olet jo toipunut. Yhdessä jaettuna häpeä niistä laimenee.

Yksi asia toipumiseen liittyen on varmaa: toipumisen tie ja sen kulkuun vaikuttavat asiat ovat aina yksilöllisiä. Toisilla toipuminen kestää kauemmin, ja saatetaan tarvita enemmän tai tiiviimpää tukea kuin toisilla. Tämä ei silti tarkoita, etteikö mukana olisi yhtä paljon motivaatiota ja yritystä kuin sillä, jolla asiat näyttävät sujuvan helpommin.

Toipumistyö ei ole siinä vaiheessa valmis, kun on tavoittanut oman biologisen hyvinvointipainonsa, kun ravitsemustila on korjaantunut tai kun syömisen kaoottisuus on asettunut (vaikka varmasti hyvässä alussa silloin jo ollaankin)! Vaikka somaattisen lääketieteen mittareilla kaikki olisikin jo hyvin, on relapsin eli somaattisten oireiden palaamisen uhka suuri, jos mielen työ on jäänyt kesken. Toisaalta tuttu ja näennäisen turvallinen syömishäiriökäyttäytyminen voi muistutella yhteisestä menneisyydestä vielä pitkänkin ajan kuluttua tietyissä tilanteissa. Voi kuinka monta huonompaa vaihetta tai relapsia olisikaan voitu välttää, tai ainakin lieventää, jos hoitotaho tai sairastunut itsekin malttaisi vielä hetken pitää kiinni kontrollitapaamisista, vaikka ne voimaantumisen hetkillä turhilta tuntuisivatkin!

Toipumiseen ladataan usein kovasti tavoitteita niin sairastuneen omassa mielessä mutta myös ympäristön osalta. Moni kertoo tuttavien ihmettelevän, eikö ole vieläkään palannut opiskelu- tai työelämään, vaikka näyttääkin jo niin hyvältä. Muistellaanpa taas kerran: suurimmalla osalla sairastuneista syömishäiriö ei näy ulospäin, missään vaiheessa. Toipumistyötä tekevällä vielä harvemmin. Toipuvalle on syytä varata aika ja rauha toipumistyöhön – joka sananmukaisesti on kovaa työtä, jota tehdään vuorokauden ympäri, viikosta toiseen! Tämä aika tulee varmasti maksamaan itsensä takaisin, sen sijaan että toipumista häiritään urasuunnitelmien teolla tai painetta lisätään lähestyvillä ylioppilaskirjoituksilla. Toipumiselle, itsetuntemukselle ja tunteiden säätelyn harjoittelulle annetut lisäkuukaudet eivät tunnu missään siinä vaiheessa, kun suhde omaan itseen on tasapainossa ja elämä tuntuu elämältä, ei loputtomalta sairaudelta.

On tärkeä muistaa, että toipuminen ei tarkoita sitä, etteikö esimerkiksi oma keho enää koskaan herättäisi negatiivisia ajatuksia, tai ettei toivuttuaan koskaan tuntisi ahdistusta. Näiden asioiden kanssa painii moni, joka ei ole koskaan syömishäiriöön sairastunutkaan, eikä syömishäiriön sairastaminen tee niille immuuniksi. Ahdistus ja raskaat tunteet kuuluvat elämään toipumisen jälkeenkin, oleellisempaa toipumisen määrittelyssä on, miten niihin ajatuksiin ja tunteisiin reagoi, onko riittävät taidot käsitellä erilaisia ajatuksia ja tunteita ilman syömishäiriökeinoihin turvautumista.

Toisaalta, moni toipumistyötä tekevä kertoo tulleensa paljon tietoisemmaksi esim. ympäristön lataamista ulkonäkö- tai muutospaineista verrattuna syömishäiriötä sairastamattomiin tovereihinsa. Usein tällaisesta edelläkävijän valveutuneesta voimaantumisesta on lopulta hyötyä myös toipumistyössä: Nykyään on mm. somen kautta tarjolla paljon yhteisöjä, jossa tuetaan olemaan sellainen kuin on, rakastamaan itseään ja kehoaan sellaisenaan ja jättämään ympäristön tuomat paineet omaan arvoonsa. Mikä sen parempaa, kuin antaa omalle toipumistarinalleen merkitys kehorauhan lähettiläänä omassa yhteisössään! Samalla tulee tarpeellisesti ravistelleeksi pölyttyneitä ajatuksia siitä, minkälainen keho on riittävä ja kelpaava – koska kaikenlaiset kehot riittävät ja kelpaavat.

Lopuksi haluan muistuttaa, että vaikka sairastaa syömishäiriötä, eikä rohkenisi edes ajatella vielä toipumista, saa elämä silti tuntua välillä ihan kivalta. Koko maailman ei tarvitse olla koko ajan mustaa (jotta olisi ns. riittävän sairas). Itselleen saa antaa luvan nauttia, jos tuntuu että hyvä hetki olisi tulossa. Tämä pätee tietysti ihan jokaiseen tallaajaan, sairaudesta, toipumisen asteesta ja elämäntilanteesta riippumatta.

Ritva Näräkkä, järjestösuunnittelija, Syömishäiriöliitto – SYLI ry